Linkkiprofiilin hämmentäminen

Hakukoneoptimoinnin kannalta nettisivun linkkiprofiili, tai linkitysprofiili, on syytä pitää mielessä. Käytettyjen autojen osto- ja myyntiliikkeen ei välttämättä kannata hankkia linkkejä minigolfista tai kylpylöistä kertovilta nettisivuilta, eihän kumpikaan niistä ei selkeästi liity hyrysysyihin. Samaan tapaan vanhentuneiden, erääntyneiden, domainien varaaminen joltakin aiheeseen liittymättömältä nettisivulta voi hämmentää hakukonetta — luonnottomat linkitykset voivat olla negatiivista hakukoneoptimointia. Katsotaan esimerkkinä tätä sivua.

Kirjoitan tähän nimimerkin Äkäpussi tallentamia tapaohjeita reilun sadan vuoden takaa. Sivu päätynee hakutuloksiin, lisäksi se voi saada sisäänpäin osoittavia linkkejä muilta sivustoilta. Ovatko ne aiheeseen liittyviä? Todennäköisesti eivät.

Oletko miettinyt aikaa, jolloin Suomi oli pääosin maaseutukeskeinen? Hevonen kadulla oli valtaosassa maata yleisempi näky kuin automobiili. Vuonna 2021 asia on aivan toisin päin. Itse asiassa hevosen näkeminen kadulla on tänään niin harvinaista, että se pysäyttää ohikulkijat katselemaan, ihastelemaan. Ehkä sata vuotta sitten tilanne oli toisin päin, ja varmaan syystäkin, olivathan silloiset automobiilit sangen elegantteja, kurvikkaita, jopa ikään kuin taideteoksia. Oletko valmis aikamatkalle? Kyllä, loikataanpa siis 1920-luvun Suomeen! Huvitut ja hirvistyt monien ”antiikkisien” väitteiden ja tapojen vuoksi, mutta pidä lukiessasi mielessä millaisia sen ajan ihmiset, omat isoisovanhempasi, olivat.

Sisällysluettelo

  1. Esipuhe
  2. Älä jätä jälkiä
  3. Pöpö
  4. Päinvastoin
  5. Kiellettyjä lempisyntejä
  6. Pienempiä, mutta silti kiusallisia pahoja tapoja
  7. Ateria
  8. Maalainen kaupungissa
  9. Miten asut, veikkoseni
  10. Ovatko todellakin kaikki nuo lutikat tarpeen?
  11. Peilin ylistys
  12. Noita-akan resepti
  13. Nappi, maailman keskipiste

Esipuhe

Olen lukenut useita kirjoja hienosta käytöksestä, alkaen vanhsta Kniggestä uudenaikaisiin tekeleihin saakka, joissa on märehditty ukko Kniggen viisauksia. Nuo kirjat ovat erinomaisen järkeviä. Jokainen neuvo pitää paikkansa. Mutta niillä on sittenkin yksi yhteinen puute. Ne tuskin koskaan koskettelevat tavallista arkielämää. Ja arkielämä on kai toki seuraelämän perusta. Onhan käytöstapamme jokapäiväisessä elämässä niin kehnoa, että se ensiksi olisi parannettava ennenkuin ryhdymme tutkimaan ”hienoja tapoja” ja niihin kuuluvia monimutkaisia niksejä.

Ellen säädyllisesti osaa syödä piimää ja puuroa, niin mitä minua hyödyttää tietää, miten ostereita ja rapuja on käsiteltävä. Ellei tiedä, että ruumiin ja alusvaatteiden tulee olla puhtaat ennenkuin lähtee juhlaan, niin hienouden laita on niin ja näin, vaikka tietäisikin, millaisesta kankaasta puvun tulee olla aamulla, millaisen keskipäivällä ja osaisikin pukeutua sen mukaan. Voidaan väittää, että nuo kirjat on sepitetty hienostoa varten, joka ei kaipaa opetusta jokapäiväisissä asioissa. Mutta tämä otaksuma ei pidä paikkaansa. Alkeellisia virheitä tehdään kaikissa piireissä, kaikkien kansanluokkien parissa. (Samaten on kansanlapsille hyveitä, joita puuttuu ylimysten keskuudessa.)

Tarkoitukseni tässä kirjasessa on puhua yksinomaan huonoista tavoista juuri niiden tavallisuuden vuoksi. Erikoisesti olen kiinnittänyt huomiotani sellaisiin seikkoihin, joita tapaa joka päivä jokaisessa kodissa, sillä pienet virheet, jotka uudistuvat alituisesti aamusta iltaan, joka päivä kautta koko vuoden, muuttuvat helposti suuriksi. Pieni pisto unohtuu pian eikä jätä jälkeä, mutta yhtämittaa uudistuvat pienet pistot muuttuvat kidutukseksi. Lakkaamatta tippuva vesipisara uurtaa kallion! Koti on suureen yhteiskuntaan verrattuna pieni paikka, mutta se on kaiken perusta ja lähtökohta. Sitä ei pidä turmella huonoilla jokapäiväisillä tavoilla. Virheet, joita kodissa tehdään, ovat turmiollisempia kuin missään muualla. Jos esim. kotona opin kiinnittämään huomiota muidenkin vaatimuksiin kuin vain omiin päähänpistoihini, niin on hyvin luultavaa, että suuressakin yhteiskunnassa, jos joudun sen palvelukseen, pidän silmällä muidenkin kansalaisten etuja.

Väitetään ehkä, että vaatimukset eri ihmisiin nähden ovat erilaisia, ettei talonpoikaisrengiltä voida vaatia, että hän nostaisi pudotetun nenäliinan lattialta, suutelisi kädelle ja kumartaisi määrätyllä tavalla, niinkuin kreiveiltä ja paroneilta voi vaatia. Tavallaan se onkin totta. Mutta talonpoikaisrengiltä voidaan vaatia, että hän on kohtelias omalla tavallaa, esim. että hän antaa tuolin väsyneelle tai on sylkemättä emännän puhtaalle lattialle. Oikeastaan hän siis voi olla ja onkin usein kohtelias, vaikkei hän ole kuullut puhuttavankaan käsien suutelemisesta, mikä tietenkin tuntuisi hänestä naurettavalta.

Niin hyville kuin pahoille teoille, olkoon kysymys pienistä tai suurista seikoista, on yhteistä se, että ne ovat sisimpien vaikuttimien ilmaisumuotoja. Sen vuoksi ovat pienet seikat tärkeitä. Hyvissä on paheen puute, pahoissa hyveen puute. Hedelmästään puu tunnetaan.

Esimerkiksi: Suutari lähtee perheineen sunnuntaina huviretkelle pieneen autioon saareen. He viettävät siellä koko päivän vapaina ja onnellisina. Tallaavat jalkoihinsa kaiken, mikä siellä versoo, repivät oksat puista, ryöstävät linnunpesät, jättävät paperipalasia ja roskaa maahan ja lähtevät pois. Toisten saapuessa paikalle koko saari näyttää tunkiolta, josta ei kellään ole iloa. Suutari tekee saman synnin kuin pohatta, joka ostaa maapalstan, hakkaa puut juuriaan myöten, muuttaa kaikki rahaksi ja jättää autioksi alueen, joka ehkä tarvitsee vuosikymmeniä toipuakseen jälleen. He ovat kumpikin häväisseet luontoa. Molemmat ovat ajatelleet vain hetkellistä etuaan ja mukavuuttaan. Luonto kostaa myös molemmille ja varsin ankarasti. Saareen nousu kielletään, eikä sinne ole hauska mennäkään, niin siivoton kuin se on. Siten sunnuntaivirkistys menee hukkaan, mikä kuitenkin on niin tärkeää terveydelle. Pohatta oli syypää kansalaistensa köyhtymiseen, mistä hänelle itselleenkin oli vain vahinkoa.

Toinen esimerkki: Matkamies palaa junamatkalta. Vaikka hän onkin väsynyt, niin hän peseytyy ja puhdistaa vaatteensa ennenkuin hän menee sukulaistensa luo. Tehtailija rakentaa työläisilleen aurinkoiselle rinteelle somia ja terveellisiä koteja, puutarhoja, kouluja, ym. Kumpaisetkin toimivat samalla tavalla, ajatellen muita ja tulevaisuutta. Samanlaisen palkan he myöskin saavat. Matkailija on tervetullut sukulaistensa luo, jotka luottamuksella uskaltavat antaa pienokaisensa hänen syliinsä tarvitsematta pelätä junasta tulevaa tartuntaa, ym. Tehtailija saa nauttia työrauhaa, sillä kaikki ovat tyytyväiset oloihinsa, lapset ovat terveet, kodit viihtyisät, toimeentulo taattu.

Siis, jos vaaditaan säädyllisiä tapoja ja kirjoitetaan niistä, niin se ei johdu turhanpäiväisistä syistä, vaikkakin monet niin uskovat. Tietysti voitaisiin ylimalkaisesti sanoa: ole huomaavainen, ystävällinen, kohtele kaikkia rakkaudella. Mutta huomaisikohan se, joka syödessään maiskuttaa, että tällä tarkoitetaan myös hänen maiskuttamistaan? Miten hän voisi tulla ajatelleeksi, että tuo hänen paha tapansa, vähäpätöinen asia muka, johtuisi rakkaudenpuutteesta?

Jos tutkii hyvien tapojen alkuperää ja todellista tarkoitusta, niin huomaa, että kysymyksessä on aina jotakin tärkeää, mikä koskee ihmisten suhdetta toisiinsa. Sanotaan: Jos olen kehno ja itsekäs ihminen, niin tuskinpa paranen, vaikka minulle opetetaankin joitakin pikkuseikkoja. Ehkä et parane kokonaan, mutta voit tulla siedettävämmäksi. Myöskin on luultavaa, että jos käyttäydyt kuin hyvä ihminen ainakin, niin tämä hyvä käytös juurtuu tavaksi, josta on paljon etua. Ehkäpä sinussa itsessäkin siten vähitellen herää suurempia vaatimuksia ja todellisten hyveiden kaipuuta. Silloinhan olet jo samalla asteella kuin parhaat ihmiset. Sillä täydellisyyttä ei ole missään. Hyvä tahto on tärkein, ja ehkä ainoa todellinen hyve.

Rumista asioista ei voida puhua miellyttävällä tavalla.

Vaikka kuinkakin koettaisi olla hienotunteinen, niin kuuluvat ne puheet kumminkin karkeilta ja loukkaavilta. Sanotaan esimerkiksi: Mitä minun käytöstapani sinua liikuttaa, on oma asiani, syönkö sormillani tai muuta sen kaltaista. Ehkä kylläkin — en voi sitä ratkaista. Tiedän kumminkin, että aina olen ollut hyvin kiitollinen, kun joku on opettanut minulle jonkin hyvän ja hyödyllisen seikan. Ihan vanhoilla päivillänikin. Useimmiten neuvonantaja on ollut ystävä. Ehkäpä hän on ollut taitavampikin kuin mitä minä osaan olla tässä kirjasessa. Tarkoitukseni on kuitenkin hyvä.

Älä jätä jälkiä…

Vanhat sananparret, niinkuin jokainen tietää, sisältävät tiivistetyssä muodossa kultaisia viisauksia, joita esi-isämme oman kokemuksensa nojalla ovat koonneet. Sanat: ”Joka esineellä oma paikkansa ja joka esine omalla paikallaan” (luullakseni ruotsalainen sananparsi) sisältävät järjestyksen ja epäjärjestyksen pääytimen. Se on yksinkertainen sääntö, mutta niin tarkka, ettei siihen voi mitään lisätä. Sitä voi vain esimerkeillä valaista, jota tahdon tässä yrittää tehdä.

Esine voi itsessään olla hyvä, mainiokin, mutta jos se joutuu väärään paikkaan, ei se olekaan enää mainio, vaan on siitä ehkä tullut kiusankappale. Sama esine asetettuna juuri sille paikalle, missä sitä tarvitaan, muuttuu taas hyväksi ja koko paikka en mukana. Useat työhuoneet ovat talossa hauskimmat ja kodikkaimmat yksin vieraillekin. Syynä tähän on suuressa määrin se, että tuntee jo ilmassa esineiden tarpeellisuuden ja välttämättömyyden. Huone, johon esineet on sullottu sinne tänne ilman käytännöllistä tarvetta ja ajatusta, ilman välttämättömyyttä, on kuin kuollut tai levoton ja epämiellyttävä. Ei auta vaikka esineet itsessään olisivatkin miten kallisarvoiset ja kauniit, huone ei sittenkään ole viihtyisä.

Tästä johtuu, että edeltäpäin on määrättävä kaikille esineille oma paikkansa, ja että kaikki kalut, joita huoneessa käytetään ja käytettäessä liikutetaan, on pantava takaisin paikoilleen. Työhuoneessa ei saa heittää kapineita minne tahansa, vaan työn päätyttyä on ne pantava sinne, mistä ne on otettukin; mitenkäpä niitä muuten toisella kertaa tarvittaessa voisi löytää?

Sama laita on muidenkin huoneiden. Niinpä päällysvaatteet pidetään eteisessä, jos sellaista on. Ainakin ne on ripustettava naulaan, eikä heitettävä sohvalle. Samaten hattukin on pantava naulaan eikä viskattava minne hyvänsä. Kirjoitusvehkeetkin on pidettävä kirjoituspöydällä eikä ompelupöydällä; kirjat työpöydällä tai kirjahyllyllä, vaan ei tuoleilla eikä koskaan ruokapöydällä. Mustepullolla, harjalla ja kammalla ei ole lupa ajelehtia pitkin huonetta, jotta niitä voi löytää mistä hyvänsä, vaan on niille varattava oma paikkansa. Tomuliinaa ei saa jättää uuninreunalla, vaan se ripustetaan naulaansa, jne. loppumattomiin.

Henkilö, jolla on tapana heittää kädestään kaikki tavarat, minne kulloinkin sattuu, voi parissa silmänräpäyksessä tuhota huoneen hauskuuden kokonaan. Jos hän sitten tekee vieraissakin ollessaan, ja sen hän tekee, osoittaa hän isäntäväelleen harmittavaa kunnioituksen puutetta.

Etenkin haitallista on heittää lattialle kaikenlaisia jätteitä, esim. langanpäitä, paperipalasia, ym., jotka tietenkin pitäisi panna niille varattuun paikkaan, jos tahtoo niitä säästää. On paljon sellaista, joka on paras heti hävittää, kuin säästää pitemmän aikaa. Paperikori on erittäin hyödyllinen kapine.

Jätteistä vihaan erikoisesti paperipalasia. Ne voivat olla puhtaita, ja siis vahingottomia, mutta niillä on aivan erityinen kyky tehdä ympäristönsä siivottomaksi. Niin on laita sekä huoneissa että ulkona. Ehkäpä vielä enemmän ulkona, jossa ne saavat maleksia pitemmän aikaa. Astut jollekin pihalle, joka näyttää kovin epämiellyttävältä ja rumalta. Mutta noukittuasi pois paperipalaset, joita on heitelty sinne tänne, huomaatkin, ettei siellä ollutkaan niin likaista kuin ensimmältä luulit! Haittana olivat vain nämä väärään paikkaan joutuneet, itsessään käyttökelpoiset sanomalehdet, voipaperit, joita pestyinä olisi voitu vielä toisenkin kerran käyttää, sekä tyhjä pussi nuorineen ja nappuloineen. Näin tuulisajolla ollen ne tekivät koko pihan roskaiseksi. Usein sattuu, että tällaista romua ja roskaa jätetään vuosikaupalla nurkkiin kuljeksimaan.

Entä miten on kansanpuistojen laita? Nykyjään näkee jo usein paperikoreja puihin kiinnitettyinä ja niitä käytetäänkin. Mutta niitä on kovin harvassa. Helsingin kauneimmassa puistossa, Kaivopuistossa, on laajoja alueita, missä niitä ei lainkaan ole. Niinkuin esim. Ullanlinnan läntisillä törmillä. Ja kuitenkin olisi varsin helppo pitää puhtaina näitä paljaita, kuivia kallioita, joiden kylkiä laskeva aurinko lämmittään. Mutta niille noustessa täytyy luopua kaikista siisteysvaatimuksista, ja voidakseen ihailla merta, on pakko vaatimattomasti käydä istumaan lukemattomien rasvaisten paperijätteiden ja kaikenlaisten roskien joukkoon. Olisivathan ne, jotka ovat levittäneet tällaista roskaa ympärilleen, voineet yhtä hyvin kerätä paperit ja munankuoret eväskoriin ja pistää tyhjät savukelaatikot vaikka taskuun.

Kaupungissa on rikkojen poistaminen yleensä jotakuinkin hyvin järjestetty, mutta maalla on käsitys tästä välttämättömyydestä varsin puutteellinen. Siellä parhaassa tapauksessa heitetään kaikki rikat tunkiolle, josta ne sitten joskus ajetaan pellolle. Tunkio ei itsessään ole ruma, se voi olla kauniskin. Se on kaunis, jos siihen on kerätty sellaisia aineita, jotka vähitellen kasassa voivat muuttua hyödyllisiksi, siis lannoitusaineiksi, ja jos kaiken lisäksi siellä kukko kanoineen tepastelee. Mutta se on ruma, jos tunkiolla törröttää tyhjiä läkkirasioita, lasisiruja ja paperia.

Paperi on aivan sopimatonta tunkiolle heitettäväksi. Tuuli tai kanat repivät paperipalaset esille, vaikka ne olisivat miten syvälle tahansa haudatut, ja ne ajelehtivat pitkin pihaa ja rumentavat koko ympäristön. Paperilla on myös se ikävä ominaisuus, että se mätänee varsin hitaasti eikä se koskaan ime itseensä maan harmaata väriä kadotakseen hienotunteisesti, niinkuin esim. lastut.

Myöskin vedessä paperi pysyy liukenematta uskomattoman kauan. Sen huomaa parhaiten asutun järven rannassa, missä paperipalasia usein kummittelee veden pohjassa. Aallot ja tulvavesi heittävät ne ehkä rantaan, ja veden taas laskeutuessa ne jäävät kuivalle maalle pilaten rannan kauneuden.

Maahan heitetyt savukepätkät ovat myös melkein iankaikkisia muistoja niistä ajattelemattomista hutiluksista, jotka ehkä vuosia sitten ovat niitä teille sirotelleet.

Yhtä vaikeasti katoavia ovat myös lasisirut, jotka sen lisäksi vielä ovat vaarallisia. Lasin reunat tylsistyvät näet hyvin hitaasti ilman ja mullan vaikutuksesta ja voivat sen vuoksi ylen kauan maata väijyksissä. Koska lasitavara, särkyneet pullot ym. ovat ylen huonoja lannoitusaineita, pitäisi niitä erikseen tuhota, kerätä kuoppiin tai kivenkoloihin, jos nimittäin tahtoo niitä joskus myydä lumppujenkerääjille, vaan ei milloinkaan heittää muiden jätteiden joukkoon tunkiolle. Eikä muuallekaan. Lasisirut lisääntyvät sitä paitsi aikaa myöten: mitä useammin niitä tallaa, sitä enemmän niitä syntyy.

Järven pohjaan heitetty pullo voi pilata uimarannan ikiajoiksi. Se särkyy, tunkeutuu pohjaan, piileksii siellä, tulee uudestaan esille ja käy hengenvaaralliseksi, jollei tiedä sitä varoa. Jos taas koko ajan täytyy olla varuillaan, niin huvi on pilattu. Uimaranta, josta tietää, ettei siinä piile mitään vaaraa, on ihana olla olemassa.

Pullohan itsessään olisi ehkä ollut hyväkin pullo, mutta jouduttuaan täten väärään paikkaan, on siitä tullut kirous.

Tyhjien pullojen viskeleminen minne tahansa on siis hyvin huono, suorastaan turmiollinen tapa. Ja pullojen tahallinen rikkominen missä hyvänsä on, jos mahdollista, vieläkin huonompi. Se on kuitenkin yleinen tapa, mikä kai johtuu siitä, että ihmisten ajatuskyky yleensä on kovin heikko. Kansanpuistoissa, lasten virkistyspaikoissa, joiden siis pitäisi olla puhtaat ja pyhät, ovat lasisirut aivan tavallisia. Niitäkin varten tarvittaisiin koreja, samoin kuin papereille. Ehkäpä joku ymmärtää tämän viittauksen, niin että aikaa voittaen asia paranisi.

Olen usein miettinyt, mistä pullojen rikkomishalu oikeastaan johtuu, ja kerran satuin pääsemään tämän arvoituksen perille.

Kerran muutamat pojat palasivat jalkamatkalta kotiin, mutta ilman maitopulloa, mikä heillä oli ollut mukana. — Missä pullo? — Sen me jätimme metsään. — Miksi? Tarvitsettehan te sitä toistekin. — Niin, mutta me löimme sen rikki! — Mutta minkä vuoksi? Nythän sirut ovat haitaksi niille, jotka vastedes tulevat samalle paikalle. — Meistä oli vaivalloista kantaa tyhjää pulloa, selittivätpojat, ja sitä paitsi oli niin hauska tähdätä ja heittää pullo vasten puun runkoa, sillä sitä voi mainiosti pitää kaulasta kiinni ja se luisuu mukavasti kädestä. Entä sitten, kun pullo ”klinksahtaa” ja sirpaleet koreasti lentävät joka suunnalle.

Tästä selityksestä huomaa siis, että päävaikuttimena oli päästä turhasta taakasta, urheilunautinto (tähtääminen ja heittäminen) sekä taidenautinto (lasin kilahdus ja sirpaleiden loisto). Kaikessa tuossa ei ole mitään pahaa, muta väärässä paikassa pantu käytäntöön.

Asumaton saari on meille suomalaisille tavallaan ”luvattu maa”, tai ainakin kaupunkilaisille pyhäpäiväihanne.

Mikä tekee asumattoman saaren niin viehättäväksi, miltei pyhätöksi? Hiekka on siellä puhdasta ja sileää, kukat ja ruohot koristavat joka rotkon. Sammalet muodostavat siroja kuvioita kallioilla, puut ja pensaat levittätä suruttomasti tuuheita oksiaan auringossa tarjoten suloista varjoa ihmisille ja pesäpaikkoja linnuille. Joka puolella, minnevain kääntyy, kohtaa silmää sellainen kauneus, jota voi nähdä vain koskemattoman, rauhoitetun luonnon helmassa. Mieluista on heittäytyä puhtaalle kalliolle tai nurmikolle, missä ei tarvitse pelätä joutuvansa kosketuksiin epäilyttävien paperien, sirujen eikä muiden ihmisjälkien kanssa. Jospa palkaksi siitä, että olet saanut viettää mieluisan ja virkistävän hetken, heräisi mielessäsi sen verran kunnianhimoa, että lähtiessäsi jättäisit saaren samanlaiseen kuntoon kuin se oli tullessasi sinne.

Astu varovasti sammaleilla, jollet voi kiertää ympäri, jotta turpeet eivät irtaantuisi eivätkä juuret kuivuisi; sammalet tarvitsevat vuosia juurtuakseen jälleen. Minua hävettää sanoa, että on ihmisiä, aivan tavallisia ihmisiä, jotka kulkiessaan potkivat jalallaan sammaleita. Älä taita oksia äläkä revi lehtiä, niitä sinä et tarvitse, älä poimi myöskään kukkasia heittääksesi ne heti taas pois, kerää kokoon ateriasi jäännökset, myös käärepaperit, ja kaiva ne maahan, tai jollei ole mitään sopivaa paikkaa, niin vie ne mukanasi kotiin. Luonto puhtaudessaan tarjosi sinulle nautintoa ja virkistystä, älä poistu sen helmasta epäkiitollisena pahantekijänä.

Meillä on vielä useita kaupunkeja maassamme, joiden asukkailla on tilaisuus nauttia asumattoman saaren tarjoamasta huvista. Mutta Helsingin ja monien muiden suurempien kaupunkien lapset saavat tyytyä yhteisiin saariin. Heidän tulee olla kaksinverroin huolellisia.

Me voimme lähteä pois suuresta yhteisestä saaresta turmelematta sitä. Se ei ole laisinkaan mahdotonta. Jo itsemmekin vuoksi meidän pitäisi se tehdä, sillä meidän tekee pian taas mielemme palata sinne. Tarjoaahan luonto parasta rauhaa ja lohdutusta masentuneille ja väsyneille ihmisparoille.

Partiopojilla on ihana sääntö: ”Älä jätä jälkiä…” ja luultavasti tämä sääntö tarkoittaa rumia jälkiä. Voidaanhan myös jättää hyviä jälkiä, joista muillekin on iloa. Kuinka hyvältä tuntuu astua huoneeseen, missä vallitsee hyvä järjestys ja kauneusaisti. Sellaisen huoneen haltija on ehkä vain pienellä kädenliikkeellä saanut epäkunnossa olleen suojan hauskaksi ja viihtyisäksi. Ehkäpä hän on vain siirtänyt pari tuolia paikoilleen, noukkinut joitakin roskia lattialta tai nyppinyt kuihtuneita lehtiä kukkasista, tyhjentänyt tuhkakupin ja avannut ikkunan, niin että ilma on raitistunut ym. Hän oli ajatellut vieraan hauskuutta, jonka tulosta hän ei edes tiennyt. Järjestystä rakastava ihminen kykenee huomaamatta jakelemaan ympäristölleen pieniä hyviä tekoja, niin että me muistelemme häntä kiitollisuudella ja luottamuksella. Hänellä on itsellään paljon etua hyvistä tavoistaan. Hän löytää pimeässäkin tavaransa eikä hänen koskaan tarvitse hukata aikaansa kimpsujensa ja kampsujensa etsimiseen, mikä on varsin ikävää ja kuluttavaa hommaa. Jokaisella esineellä hänen kodissaan on oma paikkansa ja joka esine on aina paikoillaan.

Ellei joku hutilus hänen poissaollessaan ole käynyt talossa ja heittänyt kaikki huiskin haiskin!

Pienin ja yksinkertaisinkin kolkka voi olla rakas ja kodikas, jos se vain on siisti ja hyvässä järjestyksessä. Niinpä voivat kävijään jättää mieluisan muiston sellaisetkin paikat, joita yleensä pidemmän vähemmän hauskoina, ns. ullakkokonttorit ja ruokasäiliöt. Syynä tähän mieluisaan vaikutelmaan on se, että tuntee siellä ihmisen sielun läsnäolon, hyvän tahdon, huolenpidon ja ymmärryksen jäljet.

Pöpö

Ammoisista ajoista on ihmisillä ollut seuranaan omituinen, pieni olento, jota he eivät kuitenkaan ole oppineet rakastamaan. Ei sitä tahdota edes oikealla nimellä mainita. Monet muutkin seikat, jotka ovat meille epämieluisia, mutta silti eroamattomasti yhtyneet ruumilliseen elämäämme, saavat tyytyä siihen, ettei niitä nimitetä virallisella nimellä; sitäpaitsi nuo nimet vaihtelevat suuresti. Siten koetetaan kai tehdä asia hämäräksi ja lieventää sen rumuutta. Vaikka tässä luvussa onkin kysymys täistä, niin käytän suuresti suosittua nimitystä ”pöpö”, koska sen voi lausua melkein hymysuin.

Pöpö siis rakastaa ihmistä, joka nähtävästi on tärkeä tekijä sen taloudessa. Ihminen taas haluaa päästä siitä eroon ja on aina ylläpitänyt taistelua sitä vastaan. Kuka lopullisesti vie voiton, näyttää vielä epävarmalta. Pöpö on näet taisteluliitossa kaiken pahan kanssa, mitä maailmassa on, eikä sitä ole niinkään vähän. Jos ihminen pitkän sairauden jälkeen heikontuu, niin ilmestyvät myös pöpön etuvartijat. Epäjärjestys ja likaisuus ovat sille otolliset. Köyhyys on sille hyödyksi, samoin riidat ja suuret onnettomuudet. Eipä siis kumma, että se käytti hyväkseen maailmansotaa ja pääsi muiden rinnalla suurvallaksi. Siitä tuli juoksuhautojen vitsaus, kasarmien kirous, sairaaloiden kauhu ja ruttojen uuttera levittäjä. Sitä myöten kuin ihmiset väsyivät, sen voima vaan lisääntyi.

Pöpöstä tuli lopulta kaiken sen kurjuuden eduskuva, joka yllätti ihmiset noina kärsimyksen vuosina ja jota osaksi vielä on olemassa. Eikä niinkään vähäistä osaa sen ajan ponnistuksista käytetty suojelukeinojen keksimiseksi tätä suurvaltaa vastaan.

Vihdoin perustettiin valtakuntien rajoille virastoja pöpön leviämisen estämiseksi. Kerrotaan, että saksalaiset sotamiehet rajataisteluissa venäläisiä vastaan vain vastenmielisesti tekivät hyökkäyksensä, sillä he pelkäsivät vankien ottamista. He tiesivät, että nämä toisivat mukanaan toisen vihollisen, pöpön, joka armotta hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Sen jälkeen kun Lenin oli voittanut ulkomaiset viholliset, ”kenraalit”, julisti hän, että nyt oli aika aloittaa taistelu ”varsinaista vihollista”, pöpöä vastaan. Kai hän arveli, että jos siitä vain päästäisiin eroon, niin pahin olisi voitettu, ja ihanneyhteiskunta, jota hän haaveili, saavutettu. Voitto olisi edellyttänyt nälänhädän, ruton sekä kaiken muun epäjärjestyksen loppumista.

Yhteiskunta ilman syöpäläisiä on varmaankin ihanneyhteiskunta.

Kuvaava on erään englantilaisen sanomalehtimiehen seikkailu v. 1919, jolloin hän Viron kautta matkusti Suomeen. Rajalla oleva pöpövirkailija kielsi häntä edelleen matkustamasta, jollei hän, kuten kaikki muutkin, alistuisi tarkastukseen. Englantilainen kieltäytyi jyrkästi. Hän oli valmis rikkomaan lait ja asetukset, hän vetosi korkeampien virkamiesten ja lähettiläiden apuun ja sai kun saikin lopullisesti jonkinmoisen ”erikoisluvan” astua laivaan tarkastuksetta. Minuako, Englannin alamaista, epäiltäisiin täiden kantajaksi, ei milloinkaan! Hän oli kai oikeassa väittäessään, että englantilaiset ovat siistimpiä kuin muut eurooppalaiset ja tahtoi saada sen tunnustetuksi. Hänen vihansa oli leimuava ja hän oli ylpeä voitostaan! Olisiko joku meistä uskaltanut olla yhtä uljaan itsepäinen? Ei — sillä meidän valtakunnassamme on täillä suuri valta.

Ja nyt hiukan tarkemmin tästä ikävästä asiasta.

Pahin laji on ns. satiainen, joka elää ihmisruumiin pinnalla, mutta joka tavallisissa oloissa on kuitenkin harvinainen. Sen läsnäolo todistaa erittäin onnettomia oloja ja tuottaa uhrilleen suuria kärsimyksiä. Se kuljettaa mukanaan, niinkuin kaikki muutkin syöpäläiset, taudin siemeniä. Sitä vastaan on taisteltava niin sanoakseni mies miestä vastaan. Sellainen taistelutapa muuten, kun on kysymys syöpäläisistä, on erittäin tepsivä, ellei niitä ole niin runsaasti, että lääkkeet ovat erittäin välttämättömiä.

Ihmisten päässä asuva varsinainen pöpö on paljon yleisempi meidän maassa. Ikävä kyllä kaikilla lapsilla on niitä melkein poikkeuksetta. Ehkäpä on kuitenkin muita kansoja, jotka tällä alalla ovat meitä vielä etevämmät, jos siitä nyt mitään lohdutusta lienee!

Meillä, ainakin kaupungeissa, on jo opittu häpeämään pöpöjä. En ole kuin yhden kerran nähnyt äidin istuvan Helsingin Esplanaadissa penkillä puhdistamassa lapsensa päätä. Kerran etelässä oleskellessani tulin siihen käsitykseen, että se on siellä työläisnaisten mieluisinta sunnuntaityötä vastaavilla julkisilla kävelypaikoilla. Se näytti todistavan, että asiaa pidettiin vallan luonnollisena. Meillä maaseudulla voidaan nauttia tällaisista elävistäkuvista milloin tahansa. Esimerkiksi: Vieras tulee sattumalta tupaan, missä emäntä on yksin lapsineen kotona. Emäntä ujostelee hiukan eikä tiedä, mistä alkaa. Hän tarttuu silloin lähimpään pienokaiseen ja rupeaa tutkimaan liinatukkaa: kyllä sieltä löytyy. Pöpöt tapetaan kynsillä tai paremmassa tapauksessa veitsellä. Ja aika kuluu hauskasti ja hyödyllisesti.

Pöpö on kovin tarttuva; se siirtyy kernaasti paikasta toiseen ja hakee uusia metsästysmaita. Senpä vuoksi on aivan tavallista, että koululaiset, myöskin ns. hienompien perheiden lapset, ovat tässä suhteessa hyvin varustetut. Istuin kerran koulussa pienen kreivittären vieressä. Hänellä oli niitä varsin runsaasti, että ne tekivät huviretkiä hienolle pitsikaulukselle ja olkapäille, missä minä niitä inholla ja kauhulla katselin. Oliko hän saanut ne minulta, vai sainko minä ne häneltä, sitä en tiedä.

Omituista, että pöpö saa rauhassa kehittyä lapsissa, joiden kotoa eivät mitkään siisteysapuneuvot puutu. Uskomattoman usein vanhemmat luulevat, ettei asiaa voi välttää, eivätkä siis ajattele sitä sen enemmän. Välistä väittävät vanhemmat, että jollakin lapsella on ”taipumus” pöpöihin. Ehkä niinkin, mutta silloinhan äidillä olisi sitä enemmän syytä pitää silmänsä auki. Taipumusta ehkä ei ole ihossa, vaan luonnossa. Lapsi on ehkä vastahakoinen eikä salli kammata päätään. Ja toisten kärsivällisyys loppuu.

Eivät mitkään puolustukset tepsi, kun on kysymys niin pienistä lapsista, joilla tuskin on untuvia päässään, ja jolloin selvästi voi seurata pöpöjen puuhia. Äiti istuu kaikessa rauhassa lapsi sylissä ja juttelee vieraan kanssa, sillä välin kun lapsi molemmin käsin raapii silkkiuntuviansa. Äiti ei huomaa mitään, mutta vieras huomaa kylläkin.

Tärkein syy kotitaistelujen huonoon menestykseen on kai siinä, ettei tunneta pöpöjen tapoja eikä elämisen ehtoja. Tässä siis tärkeimmät tiedot.

Niin pian kuin jokin tai pari elävää on päässyt tukkaan, ne kotiutuvat. Ravintonsa ne saavat likakerrostumasta, joka on hiuksien alla; myöskin ne imevät verta. Munansa ne kiinnittävät lujasti hiuskarvojen kylkiin, usein kauaksikin juuresta. Nämä munat eivät ole niin pieniä, ettei niitä voisi helposti nähdä. Ne eivät koskaan karise pois. Ne ovat niin vahvasti liimatut kiinni, ettei niitä millään saa irroitetuksi. Munan kuori jää koristamaan tukkaa senkin jälkeen, kun poikanen on siitä jo lähtenyt. Poikaset ovat pieniä, mutta virkeitä, ja pian nekin ovat valmiit sukua lisäämään. Sen päivän jälkeen, kuin ensimmäinen hedelmöity pöpö on vaeltanut tukkaan, ei kestä kauan, ennenkuin pää on tulvillaan. Mutta jos saa kiinni ensimmäiset ennen kuin ne ovat ennättäneet liimata munansa hiuksiin, voi tästä paheesta helposti päästä. Lapsi ilmaisee kyllä, kun vaara on käsillä, hän raappii päätään. Se on varma merkki. Nyt on kampa otettava esille; mutta siinä juuri vaikeus onkin. Täysikasvuiset pöpöt tarttuvat hyvin tavalliseen ns. hienoonkampaan, mutta pienet pelastavat nahkansa. Ovat siksi pieniä. Livahtavat haravanpiitten läpi. Jos nyt ei kampaa muutamaan päivään, niin ennättävät nämä jo muniakin. Estääkseen niitä sitä tekemästä on siis kammattava joka päivä. On huomattu, että tarvitaan kolme viikkoa, ennenkuin siirtolaiset saadaan hävitetyiksi sukupuuttoon, jos ne ovat jo ennättäneet ruveta munimaan. Senkin jälkeen on silloin tällöin toimitettava tarkastuskampaus, sillä jotkut myöhästyneet voivat vielä ilmestyä. Jos nämä saavat olla rauhassa, niin peli ei lopu milloinkaan. Jos lapsi tai kuka tahansa on alituisessa pöpöjen tarttumisvaarassa, on hienolla kammalla tehtävä tarkastus joka päivä. Luonnollisesti on edullisinta, että kampa on mahdollisimman hieno, jotta pienimmätkin siihen tarttuvat. Sellaisia hyviä kampoja on saatavissa, mutta ne ovat toisia paljon kalliimmat ja särkyvät helposti, jos niitä varomattomasti käsitellään. Sitä paitsi niitä on aina ollut vaikea saada pikkukaupungeissa ja maaseudulla tuskin ollenkaan. Siis uutteruus on tässä ainoa pelastus.

Kamman piitten väliin on pantava hieman vanua, tai sen puutteessa pehmeää liinanöyhtää. Kun nämä kampaamisen jälkeen aina poistetaan, on kampa pesemättäkin heti puhdas. Ellei se ole puhdas, ei sillä ole mitään virkaa; se ei silloin voi tunkeutua tukan lävitse. Tietysti on ensin kaikki sotkeentuneet hiukset selviteltävä harvalla kammalla, muuten hieno kampa särkyy heti. Kampoja tarvitaan siis ainakin kahta lajia. Hiuksia on selviteltävä ensin alapäästä ja sitten vähitellen noustava korkeammalla juuriin päin, muuten hiukset sotkeutuvat yhtä pahemmin, tukka repeytyy, lapsi itkee ja harvankin kamman piit voivat katketa, samoinkuin äidin kärsivällisyys. Kaikessa tarvitaan tietoa ja taitoa!

Ei siis ole vallan helppoa löytää sopivia kampoja ja hoitaa niitä hyvin, mutta kysyntä lisää tuotantoa.

Nykyajan kammat ovat kuitenkin aivan ihmeellisiä menneiden aikojen kojeihin verraten. Muutamia satoja vuosia sitten ei niitä jokaisella ollutkaan. Ne olivat karkeita ja kömpelöitä, joskus luusta, mutta useimmiten puusta tehdyt, ja yksinomaan aiottu ylimyksiä varten. Ihmetellen me katselemme niitä nyt museioissa. Millaistahan vilinää mahtoi olla hienohelman konstikkaan hiuslaitteen alla, jota ei jaksettu edes uudestaan rakentaa joka päivä! Sitä varten oli olemassa pitkiä, hienoja puikkoja, ehkä hopeisia ja jalokivin koristettuja. Niistä saattoi ehkä olla hiukan lievitystä.

Mutta pahempiakin aikoja on ollut, joista sadut antavat meille todistuksia. Varmaan tunnette kertomuksen prinsseistä, jotka noita oli loihtinut, niin että he päivisin lensivät joutsenen hahmossa yli merten ja mantereitten ja illalla palatessaan linnaan saivat jälleen ihmismuotonsa. Ja kun he sitten painoivat päänsä prinsessojen syliin, jotka kaivaten olivat kotona odottaneet heitä, niin nämä osoittivat heille rakkauttaan ”etsien” heidän päätänsä. He tekivätsen. Mutta epäilen, tokko tämä rakkaudentyö tuotti prinsessoille yksinomaan huvia.

Suomalaisten kuuluisa tapa raappia korvantaustaa liittyy läheisesti pöpöjen olemassaoloon. Mistä tämä tapa muuten olisi saanut alkunsa?

Alituinen raappiminen jättää varsinkin pitkään tukkaan selvät jäljet. Tytöillä on usein sotkuinen tukka, joka parhaassa tapauksessa vain pinnaltaan on sileäksi kammattu. Poikien tukka on edestä verrattain sileä, mutta niskasta se törröttää kaikille ilmansuunnille. Tämän tukanmuodon on meidän taiteessamme ikuistanut itse Gallén-Kallela. Kai hän on tehnyt sen tietämättään. Kuva esittää Kullervoa, hänen piirtäessään kuvia tammen runkoon, johon hänet oli aiottu hirttää. Kuva on Suomen Taideyhdistyksen puumerkki. Ja mestariteos se onkin.

Kertomus prinsseistä ja prinsessoista kertoo meille menneiden aikojen yksinkertaisista tavoista. Gallén-Kallelan liikuttava pieni Kullervo kuvailee, miten tämän pörröpään kuolemaan tuomitun lapsipuolen onnistui sitkeällä itsepäisyydellään pelastaa henkensä.

Kullervo on meidän eduskuvamme. Me olemme pörröisiä (pöpöisiä!) toistaiseksi. Mutta — kukapa tietää, me olemme myöskin sitkeitä ja itsepäisiä.

Ehkäpä meistäkin tulee ihmisiä, niin että voimme rohkeasti ja häpeämättä nostaa päämme muiden kansojen joukkoon.

Päinvastoin!

Paljon on kirjoitettu ja saarnattu juoruamisesta ja paljon siitä vielä kirjoitetaan, jotta ihmiset luopuisivat tästä tavasta. Kaikki turhaa! Moitteet eivät auta, sillä ei kukaan tunnusta omakseen tätä syntiä. Ei kai siitä siis milloinkaan päästä. Tarkastakaamme, onko mitään selitystä tähän suuresti suosittuun taipumukseen. Onpa niinkin. Juoruaminen on hauskaa ja mielenkiintoista! Sen käsittää, jos ottaa huomioon, että siihen sisältyvät ”jokamiehen” huomiot ja käsitykset siitä maailmasta, joka häntä ympäröi ja johon hän tietenkin tahtoo tutustua. Hän kuuntelee ja kertoo edelleen asioita, joita hän on kuullut, koska yhteiskunnalliset ja inhimilliset asiat herättävät hänen mielenkiintoaan; ne huvittavat häntä. Elävä osanotto on miellyttävää, mutta tylsä välinpitämättömyys ikävää. On paljon ihmisiä, jotka elävät niin ahtaissa oloissa, ettei heillä milloinkaan ole tilaisuutta olla itse läsnä, kun jotakin tapahtuu, ja niinpä toisten selonteot muodostuvat heille jonkinlaiseksi elämänvastineeksi. Tätä vaatimatonta elämisen muotoa ei voida moittia. Tulos on nimittäin usein aivan arvoton, sillä kerrotut jutut ja kuvaukset todellisista tapauksista muistuttavat usein vain heikosti tosiseikkoja, joita ne ovat kuvaavinaan. Se on samaa kuin jos hyvästä taideteoksesta otettaisiin valokuva, siitä tehtäisiin painettu kuva ja siitä otettaisiin vielä jäljennös sanomalehteen. Jos nyt vertailisi tätä viimeistä mustaa ja muodotonta jäljennöstä alkuperäiseen taideteokseen, niin huomaisi, miten suunnaton ero niiden välillä on. Hyvä, jos lainkaan voi tuntea niitä samaksi. Tämmöisiin mustiin mitättömiin jäljennöksiin monen täytyy tyytyä. Mutta moni tyytyy niihin aivan turhan päiten. Turhaan silloin, kun he ehkä olisivat voineet nähdä alkuperäisen elävässä kauneudessaan, jos vain olisivat halunneet.

Välinpitämättömyys tässä suhteessa voi sitäpaitsi olla rikoksellinenkin. Se on sitä silloin, kun joku antaa ihmisten kertoa rumia juttuja ja uskoo niihin, vaikka kysymyksessä olisi niin läheisiä henkilöitä kuin esim. sisarukset tai ystävät, joita itsekin voisi haastatella ja antaa heidän itse kertoa tapahtuma sekä siihen kuuluvat seikat. Ehkäpä ne eivät silloin esiintyisi yhtä rumassa valossa. Vaikeampi on päästä totuuden perille, jos tapahtuma ei ole sattunut aivan omassa läheisyydessä, vaan jossakin kauempana.

Selvää on, että jokainen näkee ja ymmärtää asiat omalta kannaltaan. Jos siis tiedustelee asiaa erilaisilta henkilöiltä, saa hyvin eroavia kuvauksia, mutta vertaamalla niitä toisiinsa voi ehkä saada totuudenmukaisen käsityksen asiasta. Voihan sittenkin epäonnistua, sillä kertomukset saattavat sisältää suorastaan vastakkaisia asioita, joista on mahdoton saada syntymään kokonaiskuvaa. Silloin on ainakin voitettu se seikka, ettei umpimähkään ole uskottu ehkä aivan perätöntäkin juttua. Tällainen monipuolinen tutkimus voi olal opiksi, sillä silloin pääsee selville eri ihmisten käsityskannasta, huomaa, mitä he pitävät oikeana, mitä vääränä, minkälaisia ihanteita, perimätietoja tai ennakkoluuloja heillä on. Tässä kodin pääsee siis varsin lähelle elämänvaltimoa, ja oma näköpiiri laajentuu, joskin tapahtuma jää hämäräksi. Sen sijaan, jos ihan kevytmielisesti uskomme yksipuoliseen selostukseen, menetämme juuri sen, mitä me ajoimme takaa, nimittäin tiedot siitä erikoisen merkillisestä oliosta, joka on ihminen. Sillä otaksuimmehan juuri tiedonhalun olevan kiitetävänä vaikuttimena paljon moititussa juoruamisessa.

Tätä vaikutinta ei kuitenkaan aina ole olemassa, sillä kysytään ja puhutaan vain ajanvietteeksi, ja ymmärtämisen halu, samoin kuin ymmärtämisen kykykin on kaukana. Silloin voidaan tehdä aivan hullunkurisia johtopäätöksiä yksin tarkasta ja totuudenmukaisestakin kertomuksesta.

Vieläpä omin silmin nähdyistä asioista voidaan saada väärä käsitys, sillä usein ovat asiat todellisuudessa aivan toisenlaiset, ehkäpä suorastaan päinvastaisetkin kuin miltä ne näyttävät.

Romaanikirjailijat ovat laajasti käyttäneet hyväkseen mainittuja ”päinvastaisia” aiheita. Kirjan päähenkilö toimii ja esiintyy määrätyllä tavalla. Kuinka yllätetyksi tai liikutetuksi lukija tuleekaan, kun hän lopulta pääsee selville henkilön sisimmistä vaikuttimista ja hänen todellisesta persoonallisuudestaan, jota olisi ollut mahdoton arvata hänen tekojensa nojalla. Ja tämä se juuri tekee kirjan viehättäväksi. Sillä ihmisluonne on täynnä arvoituksia ja ihmeitä. Pintapuolinen katselija ei huomaa mitään, nerokas runoilija tunkeutuu asian ytimeen.

Jos kuvataan esim. kaunista naista, joka aina esiintyy hienosti ja muodikkaasti puettuna, hymy huulilla, niin eihän siinä ole mitään erikoista. Mutta tämä sama nainen kantaakin sydämessään surua ja nöyryyttä, hän kävisi kernaammin puettuna ”säkissä ja tuhassa”. Loistava esiintyminen oli naamio, jota hän pakosta kantoi — ja kirjaa luetaan mielenkiinnolla.

Yhtä mittää me olemme itse tilaisuudessa näkemään sellaisia romaaneja. ”Päinvastoin”-aiheita on kaikkialla, suuria ja pieniä. Suurien ja syvien aiheiden ymmärtäminen todistaa hengen rikkautta, pienten ymmärtäminen on huvittavaa. Tässä muutamia esimerkkejä pienistä havainnoista.

Minulla oli tuttava, nerokas ja oppinut nainen, jolla oli huomattu yhteiskunnallinen asema. Hän oli sairaalloisesti ujo. Huomion herättäminen tuotti hänelle kärsimystä, hän ei voinut edes sietää sitä, että häntä katseltiin. Sen vuoksi hän koetti tarkasti pukeutua samaan tapaan kuin muut. Vaikka hän ei pitänyt turhamaisista helyistä, käytti hän hatussaan kukkakoristeita, ym. ja puvuissaan rimssuja ja tupsuja siinä toivossa, että hän siten katoaisi ihmisten joukkoon. Mutta ihmiset ihmettelivätkin, miten tämä muuten niin viisas ja erikoinen nainen saattoi olla yhtä turhamaisen heikko pukuasioissa kuin kaikki muut. He eivät ymmärtäneet, että hän pukeutui täten, ei herättääkseen huomiota, vaan juuri piiloutuakseen. Se ei häneltä onnistunut, sillä hänen henkensä oli niin korkealla ja kaukana näistä ulkonaisista koristeista, että ne hänen puvussaan tuntuivat oudoilta ja väärään kohtaan joutuneilta, ja juuri siksi herättivätkin huomiota.

Eräs arvokas herra astui joka aamu talostaan sikari suussa. Päivällä kello 12 hän palasi kotiin, läksi taas ulos kello 1 ja palasi viideltä takaisin, ja joka kerta hänellä oli sikari hampaissa. Naapuri, joka näki hänet ikkunastaan joka ainoa päivä, ajatteli: ”Siinäpä on piintynyt tupakkamies, hänen on kai aivan mahdoton tulla toimeen sikaritta.” Mutta eräänä päivänä naapuri sattui kulkemaan erään toimiston ohitse ja näki silloin saman herran istuvan työssään — ilman sikaria. Naapuri totesi saman asian moneen kertaan. Mies ei siis polttanut työssään, ehkä ei yleensä huoneessa. Ja kumminkin naapuri oli omin silmin ollut huomaavinaan, että hän oli piintynyt tupakkamies. Ei pidä siis aina uskoa omia silmiäänkään.

Eräällä vanhalla neidillä oli kissa, jota hän suuresti rakasti. Sitä pidettiin sylissä, siliteltiin ja hemmoteltiin, sille puhuttiin melkein kuin ihmiselle ja se söi ruokapöydässä. Eräs vieras, joka asui neidin luona, oli kiusaantunut tästä kissasta, hän uskoi mm. että omituinen haju, joka aamuisin tuntui huoneissa, oli kissan aiheuttama. Mitenkä sivistynyt ihminen saattoi sellaista siivottomuutta kärsiä! Lopulta vieras huomasi, että omituinen, väkevä haju johtui lysooliliuoksesta, jolla sekä kissa että lattiat pestiin joka aamu. Ei sen siistimpää taloa eikä kissaa voinut olla missään.

Eräs lapsi maalla sairasti tuberkuloosia. Äiti hoiti häntä. Kerran tämä nuori äiti sanoi lähtevänsä kaupunkiin suuriin juhliin miehensä kanssa, ”koska ne sattuivat erittäin sopivaan aikaan”. Vieras, joka sattui kuulemaan nuo sanat, ihmetteli suuresti. Oliko nyt sopiva aika matkustaa juhliin, kun lapsi oli sairaana? Mutta myöhemmin hän sai kuulla, että nuorella naisella oli kymmenen lasta, joista vanhin oli 12 vuoden vanha, ja hämmästys muuttui myötätuntoiseksi ymmärtämykseksi, miksi äidin niin harvoin sopi päästä juhliin.

Mutta jollei voi uskoa, mitä kerrotaan, eikä edes sitä, minkä itse näkee tai kuulee, niin mitä sitten? Pitäisi kai yksinomaan uskoa sellaista, mitä ihmiset itse sanovat itsestään? Ei, sitä voi kaikkein vähimmin uskoa. Sillä ihmiset kertovat usein satuja itsestään. Kuvittelevat jos jotakin ja uskovat niihin lujasti. Useimmiten nämä kuvittelut vastaavat sitä, mitä he tahtoisivat olla. Ehkäpä tämä toivo joskus muuttaa heidät sellaisiksi; mahdollista kyllä. Tällaiset ihmiset ovat verrattain onnellisia, mutta älä koeta väittää, että heissä olisi jokin vika! Toiset taas eivät laisinkaan huomaa omia hyveitään, uskovat pikemmin olevansa kelvottomia — rumia, vaikka ovatkin kauniita, jne. Kyllä mielihyvällä kuuntelevat, jos epäilet heidän valituksiaan, mutta vakuutetuiksi heitä ei voi saada.

Tästä jo huomaa, että jokaisen tulee uskoa sitä, mikä ennakkotietojen perusteella eri tapauksissa voi tuntua todennäköiseltä. Jos meillä ennestään on jonkinlainen käsitys henkilön luonteesta ja hänen oloistaan, niin voimme vaistomaisesti tietää, onko tämä henkilö voinut tehdä niin tai näin. Ja mikä kaikista tärkeintä, voimme ymmärtää, minkä tähden hän on niin tehnyt. Me voimme, vaikkapa vain sattuisikin näyttämään yksinomaan rumalta, ymmärtää edellytykset, vaikuttimet ja huomata välttämättömyyden, ehkäpä asian hyvätkin puolet. Ehkäpä vain hyvät. Tällainen tapa arvostella tapahtumia ja henkilöitä on läheistä sukua sille tunteelle, jota sanotaan rakkaudeksi. Siihen tarvitaan kuitenkin useimmiten paljon älyä.

Me köyhdymme, jos tyydymme huonoon käsitykseen ihmisistä, mutta rikastumme, jos ymmärrämme heidän vaikuttimensa ja syynsä, joka usein on se kohtalo, jonka alaisia he ovat.

Kiellettyjä lempisyntejä

  1. Tulet ulkoa kotiin tai vieraiden luo pyyhkimättä jalkojasi. Jos tämä tapahtuu talvella, niin jalkojesi ympärille muodostuu mustia lätäköitä, ehkäpä matollekin. Isäntäväki odottaa silloin hartaasti poistumistasi, jotta jäljet voitaisiin pyyhkiä pois, ja palvelijat vihaavat sinua. Pitääkö joka oven yläpuolelle kirjoirttaa ”pyyhkikää jalkanne”, ennenkuin opit tämän?
  2. Sinulla on tapana omassa huoneessasi heittää päällystakkisi sohvalle ja lakki pöydälle tai minne kulloinkin sattuu. Ruma tapa! Kun näin teet vieraassa paikassa, osoitat kunnioituksen ja kohteliaisuuden puutetta. Päällysvaatteille on varattu naulakot useimmissa eteisissä.
  3. Jäät istumaan, vaikka sinun pitäisi huomata, että häiritset toisten työhommia.
  4. Syljet lattialle, ehkäpä matollekin ajattelematta sitä onnetonta, jonka täytyy myöhemmin puhdistaa rumat jälkesi. Ehkä ihmettelet, minnekä sinun sitten on syljettävä. Voit sylkeä sitä varten varattuun astiaan tai omaan nenäliinaasi. Jos välttämättä tahdot sylkeä kadulla, niin sylje ainakin katuojaan, jossa se tuottaa vähemmän harmia kuin muualla. Älä luule, että on luvallista sylkeä kylpyammeeseen.
    • Amerikassa ei näe koskaan kenenkään sylkevän, ei edes kadulla. Se johtuu siitä, että sylkeminen on sakon uhalla kielletty, ja sakko on siksi suuri, että se todellakin merkitsee jotakin. Milloinka meilläkin päästään yhtä pitkälle?
  5. Jos sinulle tarjotaan savukkeita, on tuhkakuppi tavallisesti läheisyydessä. Mutta sinä lasket savukkeen tai paperossinpätkän pöydälle tai sohvankaiteelle tai lattialle. Sinä sirottelet myös pätkiä ulkosalla, porraskäytävissä, pihoilla ja puistoissa, jotta on aina siivottava jälkesi.
  6. Sinä istut tuolille ja alat keinua, vaikkei se olekaan keinutuoli. Mutta monet tuolit, niinkuin korituolit, eivät sellaista kestä, vaan särkyvät vähitellen. Isäntäväki ei kehtaa vieraalle sanoa mitään, mutta se harmittaa heitä.
  7. Sinä siirrät tuoleja tai ehkä muitakin kaluja mielesi mukaan vieraiden huoneissa, vaikka isäntäväki itse parhaiten tietää, missä se tahtoo ne pitää ja luultavasti on tahallaankin asettanut ne sinne, missä ne ovat.
  8. Sinä vedät yhtä mittaa housujasi polvien yläpuolelta. Sen saa tehdä vain kerran tai pari, muuten nämä vaatekappaleet herättävät liiaksi huomiota.
  9. Sinä pidät kädet aina housuntaskuissa. Jos vielä lisäksi takki on napitettu, menettää se täten kokonaan muotonsa, ja koko olentosi on siivottoman näköinen.
  10. Sinä istut käsiesi päällä, siis on kädet reisiesi alla tai pistät ne sääriesi väliin. Nämä asennot ovat toisille hyvin vastenmielisiä, vielä paljon ikävämmät kuin jos pidät kätesi taskussa. Hae itsetietoisesti käsillesi joku sopiva paikka. Mutta älä sentään pane niitä ristiin vatsallesi, se on rumaa.
  11. Sinä kaivelet nenääsi muiden läsnäollessa. Älä kiellä! Sinä teet niin, sillä ikävä kyllä, se on koko Suomen kansan lempisynti.
    • Pari esimerkkiä: Minun piti kerran mennä erääseen kokoukseen, johon piti tulla edustajia koko maasta; en tiennyt varmaan, pidettiinkö kokousta Kansallisteatterissa vai jossakin muualla, mutta menin koetteeksi sinne. Teatterin edustalla näin kuutamossa avopäisen miehen nenäänsä kaivamassa. Ähää, täällä se on, ymmärsin heti.
    • Toisella kertaa istuin eduskuntasalin lehterillä. Sali oli puoleksi tyhjä, mutta edustajien joukossa, jotka alhaalla istuivat, oli kahdeksan kappaletta, jotka kaivelivat nenäänsä.
  12. Sinä olet seurassa ja vaikenet kuin muuri. Se on kai vaatimattomuutta, luulet ehkä olevasi liian tyhmä ja vaikenet varmuuden vuoksi. Mutta vaitiolosi painostaa isäntäväkeäsi, jotka ponnistuksistaan huolimatta eivät saa sinua ottamaan osaa keskusteluun. Sano kernaammin vaikka jotakin ihan tyhmää ja vähäpätöistä. Siitä voi aina koitua jotakin hauskaa. Aukko on täytetty, ja sinullakin on oikeus olla mukana seurassa. Myöhemmin ei kukaan enää huomaa, että keskustelu sai alkunsa niin mitättömästä asiasta, kuin esim. sanoit: ”Sataakohan huomenna yhtä paljon kuin tänäänkin?” Hienon käytöksen säännöt kieltävät tosin puhumasta ilmasta, mutta minä puolestani olen huomannut sen olevan usein hyvinkin sopivaa, joten kielto tuntuu teennäiseltä.
  13. Älä rautatievaunussa juttele toverisi kanssa ääneen niinkuin tekisit kotonasi. Vaunu ei ole sinun, vaikka tilapäisesti oletkin siinä. Muilla matkustajilla on omat ajatuksensa, joita ei saa häiritä. Ehkäpä he ovat vain väsyneitä ja kaipaavat rauhaa. He eivät kehtaa sanoa sinulle mitään, mutta ihmettelevät, miten siistin näköinen nuori nainen voi käyttäytyä niin sivistymättömästi, ja he kärsivät.
  14. Sinä olet nuori, ja joku ojentaa sinulle esineen, jota tarvitset ja kaipaat, ja otat sen vastaan kiittämättä. Tämä on korvapuusti ojentajalle. Sinun pitää aina kiittää, vaikka olisi kiirekin. Jos ojentaja sattuu olemaan sinua vanhempi, ja sinä otat vastaan esineen kiittämättä, olet kaksinkertaisesti moukka. Tämä pitää paikkansa kaikkien ihmisten kesken, kotiväen ja vieraiden keskuudessa, ns. almpi- ja ylempisäätyisten parissa. Kiittämisen hauska tapa, tekee elämän miellyttäväksi ainakin sillä hetkellä. Älä laiminlyö kiittämistä, vaikka tulisit sadan vuoden vanhaksi.
  15. Sinä esiinnyt kuin lehmä, jolla on kello kaulassa, ja kaukaa huomaa, milloin tulet. Sinulla on näet juurtunut tapa pitää ääntä kurkullasi tai nenälläsi tai kummallakin yhtä aikaa, aivan kuin tukehtuisit, jollet saa puhkia ja rähistä noin kummallisella tavalla. Alkujaan voi sairaus olla tähän syynä, mutta nyt siitä on tullut vain paha tapa. Koska se uudistuu alituisesti, niin oletan, ettet huomaa sitä itse. Toisille se tuottaa kärsimystä. Vaikka olet sivistynyt, viisas, järkevä ja hyväluontoinen, niin ei siinä mikään auta, olet hermostuttava olento. Koeta ponnistella vastaan niin pian kuin huomaat tuollaisen tavan olevan syntymässä, mutta ehkäpä se juurtuu huomaamattakin. Paras keino on, jos puhut gramofooniin ja kuuntelet tulosta korvasta. Vikasi kuuluu ehkä samaan luokkaan kuin puhujan alituinen hm, hm! Sellaisesta viasta voi päästä hyvällä tahdolla, jos joku asiasta huomauttaa.
    • Lievempi tämänlaatuisista synneistä on äänekäs hengittäminen nenän kautta; hengittämisesi on oma asiasi, ei sillä saa toisia rasittaa. Hyvällä tahdolla pääset siitäkin pian.
  16. Sinä olet nero — aivan niin! — mutta hampaasi ovat vihreät ja ruskeat ja rikkinäiset, ja kasvosi, ehkäpä takkisikin haisee tupakalta, ja sitten vielä ihmettelet, etteivät tytöt halua suudella sinua, vaan jäät vanhaksipojaksi! Peili hoi!
  17. Jos hengityksesi haisee, niin sisar tai joku muu yhtä läheinen auttaa sinua. Jos kysyt, niin hän ilmoittaa sinulle totuuden, muuten ei. Parannat asian kääntymällä hammaslääkärin puoleen, jos jokin tauti olisi syynä tähän onnettomuuteen, tai puhdistat hampaasi ja annat paikata kolot. Vika voi olla tilapäinen, mutta varmuuden vuoksi älä puhuessasi kumarru turhan lähelle toisten kasvoja. Se on muutenkin epämiellyttävä tapa. Toinen kuulee yhtä hyvin sanasi, vaikka pysyt alallasi. Tämä ei ole sanottu rakastaville, joilla on omat tapansa, vaan yksinomaan sinulle, joka aina pistät pääsi nenäni alle.
  18. Gramofooni olisi myös edullinen maiskuttajalle. Jos maiskuttaja on lapsi, tulee vanhempien huomauttaa hänelle, miten paljon tuollainen syömätapa muistuttaa porsasta.
  19. Muistatko aina vetäytyä syrjään, kun tahdot puhdistaa hampaitasi tai korviasi? Ei ketään huvita katsella sellaisia toimia.

Kaikissa näissä syytöksissä on jotakin yhteistä, niinkuin helposti voi huomata. Ne koskevat kaikki yksityisluontoisia asioita, jotka eivät oikeastaan liikuta muita ihmisiä. Rumia tapoja on tietenkin paljon muitakin, joita tässä ei ole lueteltu, toisia niin arkaluontoisiakin, etten viitsi niitä mainitakaan. Ylimalkaan voidaan sanoa, että kaikki se, mikä läheisesti koskee oman ruumiin tai puvun hoitoa, johon ei tarvita muiden apua, on suoritettava siten, etteivät muut sitä myöskään näe eivätkä kuule, koska sellainen useimmiten on muille ikävää ja kiusallista. Voidakseni siis olla toisille mieliksi, mikä itsellekin on edullista, täytyy siis muistaa, ettei ole yksin maailmassa. Mutta jos sattuisi pitemmän aikaa elämään aivan eristettynä, niin on paras sittenkin pysyä aisoissa ja säilyttää siivot tapansa. Silmänräpäyksessä ei tottumuksista pääse eroon, kun taas joutuu ihmisten pariin. Selvää on, että se ihminen on miellyttävämpi, jolle ei yhtä mittaa ole pakko antaa jotakin anteeksi.

Pienempiä, mutta silti kiusallisia pahoja tapoja

  1. Et ole v ielä oppinut käyttämään puhelinta. Soitat tuttavillesi vain huvin vuoksi ja ilmoitat samalla, ettei sinulla ole mitään asiaa! Ja sitä paitsi huudat puhuessasi, joka useimmiten on aivan tarpeetonta. On huomattavaa, että puhe usein kuuluu paremminkin, jos puhuu hiljaa. Soitat ihmisille juuri silloin, kun tiedät heidän olevan aterialla, vaikka juuri tätä aikaa pitäisi välttää. Pyydät tahi saat pyytämättä väärän numeron, siis vaivaat ihan väärän henkilön vastaamaan: kumminkaan et ymmärrä pyytää anteeksi. Sen sijaan urkit, kuka se on, missä se on, mikä numero ym. josta sinulla ei ole mitään hyötyä, joten tämä urkkiminen on järjetöntä.
    • Vieraisilla ollessasi pyydät saada käyttää puhelinta soittaaksesi kotiin tai muualle. Etkö voisi järjestää asiasi ennenkuin tulet vieraiden luo, jotta sinun ei tarvitsisi lisätä muiden puhelinrasitusta. Kaiken lisäksi et muista maksaa maaseutupuheluja.
  2. Lainaat kirjan tuttavaltasi, luet sitä panematta paperia sen ympärille suojellaksesi sitä lialta ja kulumiselta ja viet sen takaisin ehkä vasta kuukausien tai vuosien kuluttua, jos yleensä lainkaan muistat antaa sitä takaisin.
  3. Kiroilet yhtä mittaa sellaisissa tilaisuuksissa, joissa se ei ole vähimmässäkään määrässä tarpeellista. Joskus kylläkin voimasanat ovat mielentilaasi nähden tarpeelliset ja jos sattuu keksimään jonkin omaperäisen sanan, voivat ne olla hauskojakin — mutta tavanmukaiset ”saakelit” ja ”helvetit” ym. eivät milloinkaan tee hyvää vaikutusta.
  4. Nouset raitiovaunuun ja astut reippaasti toisten ihmisten varpaille huomaamatta mitään tai pyytämättä anteeksi.
  5. Kun tapaat raitiovaunussa henkilön, jota et ole nähnyt moneen vuoteen, niin panet heti toimeen tutkinnon ja tiedustelet hänen ja hänen sukulaistensa elämänvaiheita kuluneen kymmenen vuoden aikana. Tällainen tutkinto on varmaankin toiselle vastenmielinen; useimmiten ihmiset eivät halua ilmaista yksityissuhteitansa vieraille. Vieras kai sinäkin olet, koska ette ole tavanneet toisianne moneen vuoteen. Parempi siis, jollet ole tietävinäsi mistään, vaikka tietäisitkin; toinen kyllä itse kertoo, jos haluttaa. Ja jos olette ystäviä, niin voittehan tavata toisenne muualla sopimuksen mukaan.
  6. Kun naapurisi vahingossa pudottaa jotakin, niin sinun velvollisuutesi on nostaa se maasta, varsinkin, jos olet toista nuorempi.
  7. Kun olet suutuksissasi, niin kaikkein tärkeintä on hillitä tätä mielentilaa; ei pidä paiskata ovia eikä kulkea päiväkausia kuin ukkospilvi. Sinulla ei ole sellaiseen oikeutta, koska siten pilaat toisten elämänilon; sen huomaat heti, jos joku menettelee samalla tavalla sinun suhteesi.
  8. Sinulla on vieraita luonasi ja tyrkytät heille kahvia, vaikka he eivät halua enemmän; sinä estät heitä lähtemästä kotiin, silloin kun he haluavat; anna heidän toimia vapaasti, muuten he ehkä eivät uskalla toistamiseen tulla luoksesi.
  9. Miksi lopetat joka lauseen samalla ”ymmärrätkö”? Et huomaa, vaikka toinen usein pistää väliin: ”ymmärrän, ymmärrän kyllä”! Tiedän, että et luule minua typeräksi, mutta puolen tunnin kuluessa olet ehkä kolmekymmentä kertaa hokenut mielilausettasi ”ymmärrätkö” tai jotakin muuta sellaista, mikä ei ole loukkaavaa, mutta joutavaa.
  10. Puhut niin kiihkeästi, että vaahto nousee suupieliisi ja sylki lentää toisen silmille. Ajattele, jos sinun pitäisi puhua julkisesti! Tutki tätä asiaa peilissä. Jos sinulla on sellainen luonnonvika, niin koeta harjoittaen päästä siitä.
  11. Älä kerro elävissäkuvissa toverillesi, mitä kankaalla tapahtuu, se on niin lapsellista. Näkee kai sen toverisi itsekin. Jos naapurisi kieltää sinua lavertelemasta, niin tottele heti ja ehdottomasti, muuten olet julma raakalainen ja herätät vain halveksumista. Väliajoilla saat sitten rupatella niin paljon kuin aika antaa myöten. Sinun mielipiteesi huvittavat silloin ehkä kieltäjääkin. Sama kielto pitää paikkansa myös konserteissa ja muissa julkisissa paikoissa.
  12. Saat kirjeitä ja jätät ne viikkokausiksi vastaamatta. Tämä tapa on meillä Suomessa niin yleinen, että ulkomaalaiset pitävät sitä melkein suomalaisten tunnusmerkkinä, mikä ei suinkaan ole meille eduksi eikä hyödyksikään. Kirjeeseen on tietysti heti vastattava; ellei sitä tee, on se yhtä suuri epäkohteliaisuus, kuin olla vastaamatta toisen puhutteluun. Elllet tahallasi tahdo toista loukata, mikä tuskin koskaan on paikallaan, niin vastaa heti kirjeisiin, silloin se ei ainakaan unohdu.

Ateria

Koska nyt kerran olen päässyt vauhtiin ilkeitä asioita haukkuessani, niin puhun samalla suuni puhtaaksi huonoista syömätavoista. Mehän syömme ja juomme yhtämittaa, mutta harvoin niinkuin pitäisi.

Ylipäänsä syödään liian paljon. Lääkäritkin väittävät, että useampia tauteja johtuu liian runsaasta syömisestä kuin liian niukasta ravinnosta. Viimeiset hätävuodet sodan aikana antoivat selvän todistuksen siitä. Kaksinkertaista haaskausta siis, osaksi kalliiden tavaroiden, osaksi vielä kalliimman terveyden tuhlausta.

Työmies, joka pari kertaa päivässä työntää vatsaansa puoli kappaa perunoita, runsaasti leipää ja voita sekä silavaa, suolakalaa, puuroa ja maitoa, pilaa ruumiinsa yhtä varmasti kuin hieno herra, joka juhlapäivällisillä nauttii 5–6 ruokalajia sekä yhtä monta juomalajia, vaikkei hänellä ehkä lainkaan ollut nälkä.

Syöminen ei saa tulla huonoksi, vielä vähemmän turmiolliseksi tavaksi.

Jotkut osaavat kylläkin taitavasti käyttää lusikkaa, veistä, haarukkaa, ym., muta ei kylliksi monet sentään, jotta siinä suhteessa voisimme kerskailla olevamme sivistyneitä.

Miten oli itsenäisyytemme alkuaikoina? Kun oli kysymys ministereiden ja lähettiläiden nimityksistä, heräsivät epäilykset ehdokkaiden taidosta tässä suhteessa. Kelvollisia miehiä oli kylliksi… mutta…? Todellakin tragikoominen tilanne!

Ohjelmani mukaisesti en aio kertoa, miten hienon maailman tapaan olisi syötävä, vaan huomautan vain alkeellisia ja tavallisimpia virheitä, jotka vielä ovat yleisiä ei vain suuren oppimattoman joukon parissa, vaan usein ns. sivistyneittenkin joukossa.

Perussääntö: Älä syö sormillasi. On syötävä tähän toimitukseen kuuluvin kojein. Sormilla saa kosketella vain leipää ja kuorimattomia hedelmiä, esim. omenia, päärynöitä, pähkinöitä, yms. Ei edes pidä sormillaan painaa lihaa tai juustoa voileivälle. Ne pysyvät ilmankin. Sormia ei saa käyttää survoakseen perunaa lautaselle, ei kalanruotojen perkaamiseen, ym. eikä pistääkseen ruokaa suuhun. Syynä on tietenkin se, että sormien tulee pysyä puhtaina koko aterian ajan, mikä on mahdotonta, jos niillä kosketellaan pehmeitä ja tarttuvia tai limaisia aineita. Perunoita syödessä on kiusaus suurin. Tässä suhteessa on tehtävä täysi käännös.

Mitenkä kuorineen keitettyä perunoita on käsiteltävä?

Perunaa ei saa ottaa vasempaan käteen, eikä silloinkaan, kun sitä pidetään haarukan kärjessä, saa kuoria oikean käden peukalon ja veitsen avulla. Tämä on meillä vielä yleisenä tapana. Ei — peruna on otettava haarukan kärkeen ja sitten kuorittava yksinomaan veitsellä, joka on oikeassa kädessä. Haarukassa olevaa uhria käännetään tarpeen mukaan lautasen pohjalla. Vasenkätiset tekevät tämän päinvastoin, ja tulos on sama. Sormet eivät tule likaisiksi ja kuori on poistettu!

Tämä kuorimistapa, yksinomaan haarukan ja veitsen avulla, tuntuu epämukavalta vain jonkin aikaa. Viikon kuluttua se sujuu vallan hyvin. Syö perunoita näin siistillä tavalla aina, myöskin pienimmissä perhepiireissä, ja opeta konsti lapsillesi.

Jos nyt peukalon käyttäminen tuottaa sinulle erityistä nautintoa, annan sen sinulle anteeksi, jos olet yksin hommassasi, mutta toisen pöytätoverin läsnäollessa, olkoon hän kuka tahansa, on sinun luovuttava tästä, niinkuin lukemattomista muistakin huonoita tavoista. Kuoret kasaa omalle lautasellesi tai niitä varten varattuun tyhjään astiaan, mutta ei koskaan saa panna siihenvatiin, mistä perunat on otettu.

Tämä viimeksimainittu järjetön päähänpisto ei onneksi kuitenkaan ole yleinen.

Älä sylje lautasellesi, se on, älä pudota mitään suoraan lautaselle (tietysti ei muuallekaan), ei hedelmien kiviä eikä siemeniä, ei kalanruotoja, ei sitkeitä lihanjätteitä eikä sen semmoista. Ota huomaamatta haarukalla tai lusikalal roska huuliltasi ja laske se lautaselle. Ei mihin tahansa, vaan siistiin kasaan.

Älä työnnä suutasi täyteen ruokaa. Nielaise purtuasi pala ennenkuin otat uuden, muuten näytät syömäkoneelta. Verkalleen syömisestä on sekin etu, että voit ottaa keskusteluun osaa tyhjin suin. Puhuminen täysin suin on inhoittavaa ja naurettavaa. Kansallisteatteri on luonut klassillisen tyypin tällaisesta syömäristä, Eskon, joka hieroo riitaa suu täynnä puuroa, ja se tekee hänet kaksinverroin naurettavaksi. Ota Esko varoittavaksi esimerkiksi. Älä myöskään istu niinkuin hän, molemmat kyynärpäät raskaasti nojautuneena pöytään.

Jos istut pöydässä, jossa voilla, juustolla, ym. on omat veitsensä, niinkuin tuleekin olla, niin käytä niitä, äläkä omaasi. Kun voiveitsellä olet ottanut voikimpaleen lautasellesi, niin pane veitsi takaisin paikoilleen, äläkä pidä sitä itse. Jos olet pakotettu ottamaan omalla veitselläsi, niin ota yhdellä kertaa niin paljon, kuin luulet tarvitsevasi.

Älä herran tähden nuolaise lusikkaasi älä pistä veistä suuhun.

Jos joku oppimaton tekeekin virheitä, niin eivät ne aina tarvitse olla epämiellyttäviä; paitsi se, jos nuolaisee! Jos vanha kalastajaukko tai hänen vaimonsa hörppii kahvia teevadilta, niin että kuuluu kauaksi, on siinä pikemmin jotakin hauskaa ja miellyttävää; kuulee selvästi, miten hyvältä kahvi maistuu. Mutta kun ns. sivistynyt hörppii kahviaan tällä meluavalla tavalla, on se yksinomaan hermostuttavaa. Isäntäväki saa pakosta alistua siihen, mutta syyllinen muuttuu rakkaasta vieraasta kiusanhengeksi.

Ei yksin kahvia ole juotava äänettömästi, vaan maitoa ja yleensä kaikkia juomia.

Saman säännön alaiset ovat myös liemet ja muut lusikkaruoat. Lientä voidaan aivan hyvin viedä suuhun ja nielaista niin ettei kukaan sitä kuule. Ja kuitenkin hyvin usein kuulee sitä syötävän niin äänekkäästi, että jokainen lusikallinen jäljittelee pienen puron solinaa. Voi kuitenkin sattua, ettei jokapäiväinen pöytätoveri totu siihen. Joka päivä uudistuva kiusa muuttuu vähitellen suureksi kärsimykseksi, painajaiseksi. Syyllinen ei huomaa mitään, eikä ota oppia, vaikka toinen uskaltaisi huomauttaakin. Eikö siihen äly riitä vai onko hän itsekylläinen egoisti?

Maiskuttaja on yhtä kiusallinen pöytätoveri kuin hörppijäkin, eikä, Jumala paratkoon, paljon harvinaisempikaan. Hänkään ei pelkää piinata vähitellen pöytätoverinsa hermoja aivan pilalle. Tämä kaikki on hämmästyttävää, kun tietää, miten helppoa on syödä ihmisten tavoin. Kun kerrankin itsetietoisesti yrittää, niin onnistuu se heti. Vaikea on tietysti vapautua juurtuneesta tavasta, mutta mahdotonta se ei ole.

Jos ajattelet porsasta ja muistat sen syömätapaa, niin ehkä se auttaa.

Vaikea on syödä piimää ja pehmeiksi keitettyjä munia.

Ne väkisinkin pyrkivät luisumaan pois lusikasta, jolloin osa voi pudota pöytäliinalle tai tahrata pukusi. Mahdotonta sitä ei ole välttää, mutta taitoa siinä vaaditaan. Jos luonnostasi olet niin kömpelö, että tarvitset kaiken tarkkaavaisuutesi onnistuaksesi, niin turvaudu tarkkaavaisuuteesi.

Paljon helpompaa on olla sirottelematta leivänmuruja ym. päällensä. Pidä kuitenkin mielessä tämäkin asia, sillä kaikki ruuanjätteet vaatteillasi ovat epämiellyttäviä.

Maitoviikset suupielissä ja pieni tilkka samaa nestettä nenännipukalla todistaa, että kurkistat liian syvälle lasiisi.

Samoin kaikki murut ja rasvat suun ympärillä ovat myös epämiellyttäviä. Mitä ikänä puhut rasvasuuna, varsinkin jos puhut viisaita asioita, tekee se hullunkurisen vaikutuksen, päinvastaisen kuin mitä tarkoitat.

Siisteyden helpoittamiseksi on jokaiselle pöydässä varattu pöytäliina. Sitä ei tarvitse eikä saakaan pitää leuan alla niinkuin pikkulapset, mutta sitä on usein käytettävä suun pyyhkimiseen aterian kestäessä, mitä useammin sitä parempi, ja kaikkein viimeiseksi pöydästä noustessa.

Kiinnittämällä huoiosi pöytätovereihisi voit erikoisista merkeistä nähdä, käyttäydytkö tyydyttävästi. Jos käytöksessäsi ei ole mitään muistuttamisen syytä, niin muut ovat iloisia ja rauhallisia, mutta jos jokin asia on hullusti, ovat he hermostuneita tai haaveilevia. Hajamielisyydellä, tylsällä ilmeellä he koettavat peittää vastenmielisyytensä. Toisten seurassa ollessa on otettava toisetkin huomioon.

Aterian kestäessä huomioonotettavia sielullisia arvoja.

Jos olet vieraisilla eikä tarjottu ruoka sinua miellytä, niin älä ilmaise mieltäsi; sen jo tiedät ennestään. Ei kukaan ole siksi epäkohtelias. Kotona oman perhekunnan keskuudessa on kohteliaisuus yhtä tärkeä; sitä et ehkä vielä tiedä. Se henkilö, joka on valmistanut aterian, on luultavasti koettanut tehdä parastaan ja on väsynyt ponnistustensa jälkeen. Jos puuro on pohjaanpalanut, on keittäjä ilmankin jo onneton. Varmaan hän ei ole tehnyt sitä tahallansa, eikä asia enää ole korjattavissakaan, joten huomautukset sen johdosta ovat aivan turhat.

Jos sinulla siis on toivomuksia ruoan suhteen, niin ilmoita ne ajoissa asianomaiselle, joko ennen ateriaa tai sen jälkeen.

Tärkein kaikista: Moitteet toisten läsnäollessa katkeroittavat mieltä. Tämä pitää paikkansa myös palvelijoihin ja lapsiin nähden. Katkera mieli ei ole eduksi sille, joka katuu ja pyrkii parempaan. Siihen tarvitaan rohkeutta ja hyvää mieltä.

Jos luonasi on vieraita ja siinä aterian kestäessä teet huomautuksia ja viittauksia virheitten johdosta, on se äskenmainitusta syystä sopimatonta; se on vieläkin pahempaa, se on raakaa ja julmaa. Vaimosi on varmaan tehnyt parastaan, ja verrattuna herkulliseen ateriaan on virhe mitätön. Pikemmin olisi ollut paikallaan kiittää häntä. Sillä vaimosi ei saa missään tapauksessa puolustautua, ja vieraat kärsivät silloin mykkinä hänen kanssaan. Siten olet huonolla käytökselläsi pilannut muiden ilon. Sinä jatkat henkevää ja hauskaa keskusteluasi ja vieraat nauraat niinkuin toivotkin, mutta sydämessään he vihaavat sinua vaimosi vuoksi.

Vielä toinen virhe, joka usein tehdään aterian kestäessä ja joka on omiaan tekemään sen ikäväksi, vieläpä epäterveelliseksikin. Puhutaan liian arkaluontoisista asioista. Eroavat mielipiteet asioista, jotka ovat sydämelle tärkeitä, herättävät helposti mielipahaa. Parasta on jättää selvittämättä, mikä valtiollinen puolue on kaikista kehnoin ja muuta senkaltaista. Läsnä voi olla joku sen puolueen kannattaja, eikä häntä saa syödessä nolata. On tuhansia muita mielenkiintoisia aiheita, joista voi toverillisesti jutella.

Kaikki se, mikä koskee lasten kasvatusta, on pidettävä erillään pöytäkeskustelusta. Myöhemmin on ratkaistava kysymys, mistä syystä poika on saanut muistutuksen koulussa, ja kenen syy yleensä on se, että hän on saanut huonon kasvatuksen.

Pulmallisia taloudellisia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä ei pidä lainkaan kosketella aterian aikana. Onhan niistä huolta pitkin päivää. Aterian tulee olla niistä rauhoitettu, sillä sen tarkoitus on tuottaa virkistystä. Vain siten ateria on myös terveellinen. Jokainen voi itse huolehtia tästä puolesta. Tulos ei riipu yksinomaan keittäjästä. Kaukana siitä!

Leikinlasku ja nauru ovat aterian parhaat mausteet.

Jos päivän kuluessa olet kokenut jotakin hauskaa tai nähnyt ja kuullut jotakin sentapaista, niin säästä se aterian ajaksi, kerro siitä päivällispöydässä. Tee niin tahallasi. Ei ole teeskentelyä, jos tahtoo olla hyvä ja toisille mieliksi. Hauska juttu synnyttää toisen, ja siten päivällinen muodostuu siksi, mikä sen pitääkin olla, perheen hauskimmaksi ja virkistävimmäksi hetkeksi.

Maalainen kaupungissa

Kun erämaan asukas muuttaa kaupunkiin, on hänen pakko luopua monista totutuista, jokapäiväisistä tavoistaan. Jos hän on joustava ja nopsa ajatukseltaan, huomaa hän heti mitä hän voi tehdä ja mitä hänen täytyy jättää tekemättä. Jos hän on hidasälyinen, säilyttää hän omat tapansa mahdollisimman kauan ja aiheuttaa siten paljon ikävyyksiä sekä itselleen että muille, sillä monet seikat, jotka korvessa ovat aivan luonnollisia, eivät lainkaan sopeudu kaupunkilaiselämään. Vaikka talonpoika tai maalta tullut työmies ei olekaan mikään metsäläinen, joutuu hän kuitenkin jotakuinkin samantapaiseen asemaan, kun hänen sattumalta täytyy käydä kaupungissa ja ehkä viipyä siellä jonkin aikaa. Kotona hän saattoi vapaasti liikkua sisällä ja ulkosalla, tarvitsematta pelätä olevansa muiden tiellä, mutta kaupungeissa ja etenkin nykyajan suurkaupungeissa, on jokaisen liikuntavapaus tarkoin rajattu, ja kaupunkilaisen täytyy järjestää kaikki toimensa ottamalla huomioon myös muut ihmiset. Maalaisvieraan täytyy mukautua näihin uusiin olosuhteisiin; ellei hän sitä tee, on hän kovin epämukava olio ja herättää harmia, missä ikinä liikkuukin.

Kaupunkilaisen asunto on yleensä ahdas, hyvä jos hän edes itselleen ja perheelleen on saanut järjestetyksi tyydyttävän sopukan. Tuskin kellään on vierashuonetta eikä tavallisesti myöskään mahdollisuutta laatia tilapäistä yösijaa sohvalle, sillä sohva sijaitsee perheen yhteisessä olohuoneessa eikä ehkä ole vapaa. Maalainen useimmiten ei saata kuvitella niin kurjia olosuhteita, ettei edes vieraita voida ottaa vastaan, eikä kaupunkilainen aina ilkeä tunnustaa asian todellista tilaa. Sentähden älkää pitäkö häntä epäkohteliaana vaikka hän ei pyydäkään teitä kotiinsa, älkääkä missään tapauksessa tulko kutsumattomana yöksi. Parasta on, että jo kotoa lähtiessänne laskette huonevuokran matkakustannuksiin ja asetutte kaupungissa johonkin matkustajakotiin. Sieltä soitatte ystävällenne, jos hänellä on puhelin, ja annatte hänen määrätä, milloin voitte mennä häntä tapaamaan. Hän tietää itse parhaiten, milloin hän on vapaa ja milloin hänen palvelijansa voi keittää teille ruokaa, kahvia ym. Kaupunkilaisen työpäivä on näet tarkoin jaettu, joka tunti ja minuutti on jokin määrätty asia suoritettava. Hänellä on usein työtä kotonaankin eikä hän voi silloin iloita seurustelusta teidän kanssanne. Jos hänen työnsä keskeytyy tai häiriytyy, katkeruuttaa se ehkä paljonkin teidän yhdessäoloanne.

Mitä itse sanoisit, jos ”herra” tulisi luoksesi juuri, kun olet kyntämässä tai kylvämässä, istuutuisi kanssasi ojanvarrelle, tupakoitsisi ja tuntikausia puhuisi kanssasi kaikenlaista turhanpäiväistä. Voisitko olla oikein iloinen ja ystävällinen, kun tiedät, että kylvö myöhästyy ja kyntäminen jää kesken? Kaupunkilainen rakastaa sinua kylläkin, hän kunnioittaa sinun pilaantumatonta herkkäuskoisuuttasi, sinun nöyrää alistuvaisuuttasi katkeran kohtalon sattuessa, hän ihaileesuurta työkykyäsi, reipasta ja käytännöllistä maailmankatsomustasi. Sinun olosi herättävät hänen mielenkiintoansa, mutta hänellä ei ehkä juuri nyt ole aikaa antautua näille harrastuksilleen. Siis älä istu kauan aikaa hänen luonaan, etenkään ei ensimäistä kertaa käydessäsi. Jos olette sopineet määräajasta, jolloin voit mennä häntä tapaamaan, niin älä mitenkään mene tuntia varhemmin. Ole hyvin tarkkaavainen, niin varmaankin huomaat, miten asiat parhaiten on järjestettävä. Jos kaupunkilainen sanoo, että hän asuu hyvin ahtaasti, niin älä ota vastaan kutsua jäädä hänen luokseen asumaan, joskin hän ensi ilossa avosylin tekee tarjouksen.

Kaupunkilaisen palvelijatar on usein kiivas ihminen, ja jos satut häntä loukkaamaan, saa koko perhe kärsiä siitä. Siis pidä huoli siitä, ettet tuota hänelle paljon vaivaa, ettei hänen tarvitse siivota jäljestäsi eikä pyyhkiä märkiä saapaanjälkiä lattialta, sillä onhan eteisessä tai ulko-oven vieressä sitävarten varattu matto jne. Katso missä sylkylaatikko on, niin ettei lattialla voi huomata sinun sivistymättömyyttäsi. Tämä on kaupungissa hyvin tärkeä asia, siksi olisi hyvä jos jo kotona oppisit näitä sääntöjä. Jos jollakin on tarpeeksi älyä, voi hän vielä vanhoilla päivillään oppia paljon. Näin kerran 80-vuotiaan karjalaisen runolaulajattaren, joka muutamia kertoja oli oleskellut Helsingissä ja hän oli, vaikka olikin niin iäkäs, oppinut käyttämään nenäliinaa, ei ottanut voita omalla veitsellään eikä pistänyt sitä suuhun jne. Hän ei itse osannut käyttää puhelinta, mutta pyysi aina jonkun toisen sitä tekemään, ennenkuin tuli käymään. Hänen kyläilynsä kävivät sentakia erinomaisen hauskoiksi ja hän teki hyvin miellyttävän vaikutuksen. Ellei hänellä olisi ollut täitä kauniissa päähineessään, olisimme ehkä tarjonneet hänelle yösijaa, mutta tuo seikka herätti meissä, sääliä lukuunottamatta, mitä suurinta pelkoa.

Pienet ja ahtaat huoneet ja pakko melkein aina oleskella sisällä, tekevät usein kaupunkilaisen hyvin hermostuneeksi. Siksi täytyy jokaisen käyttäytyä varovaisesti ja huolehtia toisen rauhasta. Älä siis koputtamatta astu suljettuun huoneeseen, vaan anna siellä olevalle aikaa pyytää sinua sinne. Näin tekee jokainen sivistynyt henkilö. Älä vedä äkkiä ovesta, vaan paina kahvaa niin että lukon kieli painuu sisään, silloin ovi aukenee aivan äänettömästi. Jos ovi oli suljettu, sulje se uudelleen, mutta jos se oli auki, jätä se samalla tavalla, sillä luultavasti se oli tarkoituksella joko suljettu tai auki. Tämä neuvo annetaan jo Raamatussa ja se on maalla käytännössä, mitä portteihin ja veräjiin tulee. Sulje ovi samoinkuin sen aukaisetkin, painamalla lukkoa, niin se sulkeutuu yhtä hiljaa kuin se aukesi. Älä puhu huoneesta toiseen. Jos huoneet ovat pienet ja kaikuvat, hiljennä ääntäsi, niin että se ei täyty huoneita liiaksi, toisin sanoen, vältä kaikenlaista melua ja hälinää.

Jos tulet matkalta, pese kohta kätesi. Monessa perheessä on tapana pestä kädet aina, kun tullaan ulkoa. Jos siis sinulle tarjotaan pesuvettä, heti kun tulet asemalta, älä kieltäydy sitä vastaanottamasta sanoen, että et tarvitse. Näistä ihmisistä on nimittäin epämiellyttävää joutua itse, tai sallia lastensa tulla kosketuksiin, tai istua pöydässä sellaisen henkilön kanssa, jolla on pesemättömät kädet. Käsien pesu, joka tapahtui eilen tai ehkä samana aamuna, ei heistä merkitse mitään. Jos kieltäydyt pesemästä, pidetään sinua tyhmänä, likaisena, sivistymättömänä henkilönä.

Viimalkaan on parasta koettaa selviytyä niin, ettei liian paljon tarvitse häiritä isäntäväkeänsä. Eläviinkuviin voi mainiosti mennä yksin. Sillä aikaa ehtii isäntäväkesi tehdä joukon työtä, niin että uudelleen ennättävät pitää sinulle seuraa. Toisin sanoen, vieraana ollessaan pitää koettaa olla ainoastaan huviksi, ei rasitukseksi.

Oikeastaan ovat kaikki nämä asiat pikkuseikkoja, mutta sittenkin hyvin tärkeitä, niinkuin elämä nyt on muodostunut. Muissa asioissa ei maalaisen tarvitse kaupunkilaista pelätä. Sisimmässään he ovat aivan samankaltaiset. Inhimilliset tärkeät asiat ovat molemmille samat, ja aina kiirehtivälle kaupunkilaiselle on seurustelu maalaisen kanssa todellinen virvoitus ja oppi, mutta kaikella on tekniikkansa ja siitä oli nyt tässä puhe. Kuinka puhutaan ja mistä, siitä ei ole kysymys, sillä suomalainen talonpoika on siitä yhtä hyvin selvillä kuin mikä maailmanmies tahansa. Se ei riipu opista, vaan sydämen sivistyksestä ja synnynnäisestä aateluudesta. Siksi onkin maalainen aina tervetullut, ja moni vanha kaupunkilainen pitää heidän käyntejänsä suuressa kunniassa ja tuntee silloin enemmän kuin muulloin omat heikkoutensa.

Miten asut, veikkoseni!

Toinen osa tästä luvusta on tarkoitettu kaupungin isille ja rakentajille.

  1. Asutko ehkä samoin kuin Lehtosen Putkinotkolaiset? Syy on silloin sinussa itsessäsi, niinkuin se oli heissäkin. Tupa heillä oli ja sauna myöskin, mutta velttoudessaan he eivät saaneet tupaa korjatuksi. Pakenivat saunaan, joka kuitenkin oli jo ennestään liian asuttu. Hätäkö heillä olisi ollut; hyvä paikka, raitis luonto ympärillä, kohtuullinen isäntä. Suurimmalla osalla Suomen kansaa on samat edut ja vielä paremmatkin. Melkein oma tai ihan oma katto pään päällä, runsaasti tilaa ympärillä, ilmaa ja aurinkoa vapaasti nautittavana.
    • Ellei itse pilaa tupaansa ja sen ympäristöä siivottomuudella ja ajattelemattomuudella, niin siellä voi elää kuin ruhtinas ainakin. Mutta miten on asian laita… kasvaako nokkosia tuhkatiheässä nurkkasi takana? Mistä syystä ne siellä rehentelevät… tiedät kyllä… ja monet muutkin sen tietävät! Ja minkä tähden on kärpäsiä ylen runsaasti tuvassakin, vaikkei talossa olisi lehmiäkään… samasta syystä.
    • Jos sivistyskantaa arvioitaisiin ei lukutaidon, vaan sen mukaan, miten lähellä ovea lika ja roskat vetelehtivät, niin romahtaisi Suomen kansa siltä korkealta paikalta, joka sillä on sivistyskansojen parissa. Onhan turpeita ja sammalia ja, mikä tässä tapauksessa on parasta kaikista kuivikkeista, myös kalkkia saatavana, eikä tarvitse olla kovinkaan suuri rakennusmestari voidakseen kyhätä pikkuriikkisen huoneen ”pellonkultaa” varten. Sitä huonetta pitäisi kaikkien käyttää, eikä kainosti jättää vain kesävieraiden käytettäväksi. Silloin oltaisiin jo paljon paremmalla kannalla kuin Putkinotkolaisten sekava joukko. Kuistille saakka pääsisi metsän ja niityn suloinen tuoksu tunkeutumaan ja siitä leviäisi se vaikka huoneisiinkin.
    • Tiedän, tiedän, olet edistymässä. Ehkäpä tämä peili kuvasi vain edellispäivää. Siinä tapauksessa pyydän anteeksi turhaa jankuttamistani, jolla olen ehkä loukannut viattomia.
  2. Tosiasia on se, että vaikka maalaisten asunto usein on hyvin vaatimaton eikä aina ihan omakaan, voi se sittenkin olla aarre, sillä siihen voi saada valoa ja raitista ilmaa, luonnon parhaita antimia, jos vain halutaan.
    • Kaupunkien ja varsinkin suurkaupunkien asukkaat kaipaavat kipeästi näitä luonnollisia etuja. Korkeasta hinnasta he vaivoin saavat jonkinmoisen luolan vuokratuksi, mutta… missä on ilma… missä auringon kultainen elämänlähde? Jostakin takapihan pimeydestä tai kivitalojen toivottomien muurien takaa sen pitäisi tulla — mutta turha toivo se on. Nämä alkeellisetkin elinehdot puuttuvat usein varakkailtakin. Monia muita uudenaikaisia seikkoja on otettu huomioon kaupunkia rakennettaessa, mutta näitä kaikkein tärkeimpiä ei ole pidetty silmällä. Paljon ihailtu Helsinki matkii suurkaupunkeja, jäljentäen niin tarkkaan kuin suinkin niiden paheita ja mielettömyyksiä. Muut Suomen kaupungit matkivat Helsinkiä. Viisaampaa olisi pitää nykyisiä suurkaupunkeja varoittavana esimerkkinä eikä mallina. Eikä meidän pikkukaupungeillemmekaan ole mitään syytä jäljentää Helsinkiä. Sillä se, yhtä vähän kuin sen esikuvatkaan, ei ole mikään ihanteellinen paikka. Ani harva on niin rikas, että voi saada siellä oman kodin ja hiukan vihreää ympäristöä, niinkuin pitäisi olla. Kuka vain suinkin voi, pyrkii kesäksi kaupungista pakoon, vaikka kuinka pieneen ja epämukavaan mökkiin, kunhan vain vähäksi aikaa pääsisi raittiiseen ilmaan ja auringonvaloon. Mutta usein tämä pako jää vain hurskaaksi toiveeksi, sillä suurimman osan asukkaista on pakko jäädä paikoilleen. Ei ole varoja, ei ole vapautta. Ja paikoilleen jäävät juuri samaiset, jotka asuvat kaikkein kurjimmin. Tämä on synkkä tosiseikka.
    • Yksityinen ei voi tehdä mitään tämän tilanteen muuttumiseksi. Ainoastaan se tietoisuus, että kaupunki on kaikkien asukkaiden yhteinen koti, voisi ehkä saada muutoksen aikaan. Yhteiskunnalle olisi hyödyksi, jos jokaisella kaupunkilaisella olisi ilmava ja valoisa asunto; ja miksipä ei jotakin hauskuuttakin, jokin puu tai pensas, pieni leikkipaikka lapsille, mikä olisikin kaikkein tärkeintä. Nykyjään ei ole edes yhteisiä rauhoitettuja virkistyspaikkoja riittävästi.
    • Kuulin kerran Yliopiston juhlasalissa saksalaisen professori Joh. Müllerin esitelmän vallankumouksen syistä. Hän väitti, että tärkeimpänä syynä siihen oli asuntojen huonous ja siitä johtuva kotien kurjuus, jota eivät mitkään palkankorotukset voi korvata. Hänen mielestään ei ollut vaikea käsittää, että henkilöt, joilla ei ollut asuntoa päivisin, korkeintaan vain yösija jossakin, eivät voi olla tyytyväisiä. Ihan niin huonot olot eivät meillä vielä ole, mutta kylliksi räikeitä puutteita täälläkin on olemassa. Sada tuhannet kaipaavat lämpöä talvisin, raitista ilmaa kesäisin ja rauhaa koko vuoden mittaan. Nin on ainakin niiden laita, joiden on pakko asua toisten nurkissa.
    • Porissa paloi äskettäin talo, jonka yläkerrassa oli kahdeksan huonetta. Näissä asui 13 perhettä, joista kuuden oli pakko kulkea toisten perheiden huoneiden läpi. Tämä yksi talo paloi, mutta kuinka monta samanlaista on vielä paikoillaan ihmisten vahingoksi ja kansamme häpeäksi! Mitä seurauksia on tällaisista asunto-oloista, on itsestään selvää.
    • Vaurioita koetaan kylläkin korjata sairaaloissa ja parantoloissa sekä lukuisten hyväntekeväisyyslaitosten välityksellä. Turha vaiva, kun ei pahuuden juuria poisteta — siitä on vain tilapäistä apua.
    • Jos jäsenet kituvt, eikö silloin pääkin? Eivätkö kaupungissa kaikki asukkaat ole toisistaan riippuvaisia? Mitenkä luullaan, että tuberkuloosi voitaisiin rajoittaa vain määrättyihin kaupunginosiin? Toistaiseksi sitä voidaan vielä jonkin verran rajoittaa, mutta vain toistaiseksi. Onko paikkaamistyö halpaa ja hauskaa? Eivätkö punaposkiset lapsilaumat etukaupungeissa olisi se tärkeä hyvä, johon suurimmillakin rahauhrauksilla olisi pyrittävä? Onhan Suomessa toki tilaa runsaasti, yksin Helsingin niemelläkin. Nykyiset hyvät kulkuneuvot helpoittavat ponnistuksia parempaan suuntaan.
    • Synnyt, joita Helsingissä on tehty, ovat tehdyt, mutta helsinki ei ole vielä valmis. Paraikaa rakennetaan esim. Töölössä ahkerasti. Ja joka päivä siellä tehdään niin paljon rakennussyntejä kuin vain ennätetään. Se on tulemaisillaan tyypilliseksi ikäväksi tusinakaupunginosaksi. En tarkoita tietysti talojen ulkomuotoa, tyyliä, joka merkitsee hyvin vähän. Tosiseikka on se, että mitä yksinkertaisemmat talot, sitä parempi kokonaisvaikutus. Tarkoitan, että siellä kohoaa sadottain kuusikerroksisia kasarmeja, jotka ovat ahdetut täyteen mahdottoman ahtaita komeroita. Pihalle ei jätetä tilaa kuin nimeksi. On mm. keksitty sijoittaa keskelle huoneistoa pimeä huone (ikkunaton), jota nimitetään ”halliksi”. Sen kautta saadaan muka huoneiden lukumäärä lisääntymään. Arkkitehtien verukkeita! Kosteikkoa, jonne lapset voitaisiin lähettää, saa etsiä puolen tai kokonaisen kilometrin päästä, joten niistä on varsin vähän apua. Mutta alue on suuri, ja vielä on pilaamatta moni muhkea kalliokumpu, jota voitaisiin säilyttää kaupungin keuhkoina. Kallio on paras leikkipaikka, se on kuiva, se tarjoaa lapsen mielikuvitukselle paljon toteuttamismahdollisuuksia. Lapsi ei tarvitse hienoa nurmikkoa eikä ihmeellisiä kukkia, ei mitään tuollaista ”kiellettyä”. Kalliota on halpa hoitaa, ja talvella se on mitä sopivin, vaaraton kelkkamäki. Sanotaan: nehän ovat kalliita tonttipaikkoja. Niin tietysti. Mutta eivätkö elämä ja terveys ole kalliimpia? Niitä ei korvata niillä rahoilla, joita tonteista saadaan, ei millään rahalla. Siinä juuri on asian ydin.
    • Kaupunki himoitsee rahoja ja tarvitseekin niitä. Asukkaat tarvitsevat halpoja rakennustontteja, mutta eivät himoitse niitä vielä niin voimakkaasti, että sen johdosta tonttipolitiikan suunta muuttuisi. Suunnan muutos tulisi olemaan perinpohjainen. Eikö probleemin käytännöllinen ratkaisu voisi tarjota nerollekin arvokasta tehtävää? Tuskinpa lienee monta sen tärkeämpää yhteiskunnallista asiaa eikä mitään sen mielenkiintoisempaa.
    • Kaupungin isät, viranomaiset, teidän käsissänne ovat nämä asiat, kaupungin, yhteisen kodin elinehdot. Suurmiehen ote olisi tässä paikallaan. Ylhäältäpäin tuleva kumous on tehtävä, ja viimeinen hetki on jo läsnä. Ei riitä, että silloin tällöin varataan jokin murunen rakennushommiin.
    • Muutamia vuosia sitten hommattiin naisiakin kaupungin valtuustoon. Ei taida kovin monta siellä enää olla. Kun heidät valittiin määrääjien joukkoon, niin odotettiin ”kaupungin äideiltä”, että he johtaisivat asuntoasian parempaan suuntaan. Missä ovat teidän sydäntenne jäljet?
    • Pessimisti ajattelee: Turhaa on valittaa. Tämä on vain ilmiö, joka viittaa siihen, että koko nykyinen maailma on menossa perikatoa kohti. Sitten lopullisen sekasorron ja romahduksen jälkeen perustettakoon parempimallinen yhteiskunta. Pessimistin mielentila ei ole ihanteellinen eikä sovi niille, joiden on mahdollisuus toimia. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Ehkei tämä ole vielä kuolemantauti, vaikka siltä näyttääkin.

Ovatko todellakin kaikki nuo lutikat tarpeen?

Minkä tarkoituksen lutikka luomakunnassa täyttää, sitä en tiedä, vaikka usein olen aprikoinut tätä ongelmaa. En myöskään ole selvillä ihmisten tarkoitusperästä. Ammoisista ajoista vain ne ovat olleet olemassa ja taistelleet elämänsä puolesta. Keskenään nämä niin erilaisilta näyttävät rodut ovat vihollisia ja tekevät toisilleen kiusaa minkä jaksavat. Joskus voittaa lutikoiden elinvoimainen suku. Se tapahtuu silloin, kun ne saavat miehen perheineen ajetuksi pois tuvastaan tai suorastaan tappavat heidät istuttamalla heidän vereensä jonkin pahan taudin. Kun tällaiset taudit pääsevät liikkeelle, niinkuin esimerkiksi sodan aikana, käyttää lutikka tätä keinoa tuhotakseen ihmisen. Ilman haittaa ne kuljettavat niitä mukanaan. Tai jos kärsivätkin, niin sukupuuttoon ne eivät ainakaan kuole. Rotta kyllä itsekin kuolee ruttoon, jota se levittää. Tiheästi esiintyvät rotanraadot ovat leviävän ruton merkkejä. Mutta sellaista en ole koskaan kuullut lutikoista.

Ei yksin maalla, mutta myös kaupungeissa ovat lutikat suurena rasituksena. Helsingissä suurempana kuin luulisikaan.

Jokaisella luullakseni on hiukan kokemusta lutikoista ja jonkinlainen oma käsityksensä niitten hävittämiskeinoista.

Luulevn voivani vakuuttaa, että olen sattunut puhumaan lutikoista jokaiselle ihmiselle, jonka kanssa olen joutunut tekemisiin tai jonka tuttavuutta olen tehnyt. Aina se on ollut varsin mielenkiintoinen keskustelunaihe. Usein on tuotu ilmi se toivoton mielipide, ettei niille voi mitään. Rahoja ja voimia muka turhaan vain tuhlataan taistellessa niistä vastaan. Eräs mies väitti kuitenkin, että hän oli voittanut suuressa taistelussaan. Hän kertoi seuraavan tapauksen:

”Eräs muuten hyvässä kunnossa oleva huvila oli niin täydellisesti näiden syöpäläisten vallassa, että omistaja päätti luopua koko talosta ja muuttaa muualle. Hän möi minulle rakennuksen mitättömästä hinnasta, koska sillä tietenkään ei ollut nimeksikään kauppa-arvoa. Puhdistaminen kävi seuraavalla tavalla: Suljin kaikki pellit ilmareiät, ikkunat ja ulosvievät ovet, paitsi yhtä. Avasin kaikki sisäovet. Sitten tukin kaikki ulosvievät raot visusti, samoin ikkuna- ja ovenraot, avaimenreiät, ym. ja liimasin paperit niiden päälle. Sitten rakensin keskelle huonetta tiilikivialustan, sille asetin suuren rautapadan. Pataan panin aika annoksen tulikiveä, sytytin tulikiven palamaan ja kiirehdin avonaisesta ovesta ulos.

Sitten suljin tämänkin oven, tiivistin ja liimasin sen ja jätin rovion palamaan muutamiksi päiviksi. Sen jälkeen aukaisin kaikki ikkunat ja ovet ja jätin huoneet tuuletettavaksi ainakin viikoksi. Ihmisten keuhkot eivät näet kestä tulikiven synnyttämää myrkyllistä kaasua. Mutta eivätpä lutikoidenkaan keuhkot kestä sitä. Miljoonittain niitä lakaistiin kuolleena pois. Kun maalasin ja paperoin uudestaan huoneet, oli talo niin siisti ja hieno kuin aivan uusi, ja sen jälkeen olen perheineni asunut tyytyväisenä siellä jo toistakymmentä vuotta. Vielä ei ole ilmestynyt ainoatakaan lutikkaa.”

Naapuritalossa niitä kylläkin oli. Mutta tällä miehellä on huolellinen emäntä, mikä on suuri etu, koska aina on oltava varuillaan. Hän osti rakennuksen 2 000 markalla, ja nyt se on vähintäin 100 000 markan arvoinen. Todellakin erinomainen voitto.

On kuitenkin niitä, jotka eivät usko tulikiveen, vaan käyttävät toisia keinoja. Voivathan nekin olla hyviä, jos niitä perinpohjaisesti käyttää. Olen kerran puhdistanut saunakamarin alunaliuoksella. Lutikkatulva tosin ei ollut kovin suuri siellä, mutta liuos, joka itsessään ei ole kovin väkevää, tunkee hyvin puun sisään ja tappaa siten munatkin. Tämä liuos on ihmiselle vaaraton, eikä jätä rumia jälkiä. Toiset sivelevät seinä formaliinilla, mikä on kallista ainetta ja vaarallista, jos sitä esim. sattuu silmiin.

Jos vain silloin tällöin ilmestyy jokin lutikka, voi ne verraten helposti hävittää tappamalla yksitellen ja hakemalla pesäpaikat, jotka raavitaan puhtaiksi ja sivellään jollakin lutikkamyrkyllä.

Erittäin tehokasta on ”Flit”-niminen aine, jota vastikään on ilmestynyt kauppoihin ja jota ruiskutetaan erikoisella sitä varten tehdyllä ruiskulla. Tällä aineella on se hyvä ominaisuus, että se samalla hävittää myös koit, vieläpä kärpäsetkin.

Mistä lutikat tavallisesti tulevat taloon? Vastaus: ne tuodaan, ostetaan, peritään ja kasvatetaan kotona. Toiset väittävät, että ne tulevat joskus metsästä esim. sammaleiden kera jo taloa rakennettaessa, koska niitä joskus ilmestyy seiniin samalla hetkellä, kun talo valmistuu. Minusta tuntuu luultavammalta, että ne silloin tulevat kirvesmiesten vaatteista. Heillä on kai ollut yömajansa lutikkapesässä.

Tiedän erään kirjeenkantajan, jolla oli niitä laukussaan ja sanomalehtiä jaellessaan hän jätti jonkin aina sinne tänne. Mies ei uskonut tappamismahdollisuuksiin. Kotona hänellä oli niitä niin paljon, että riitti muuallekin. Hän arveli, että Jumala oli antanut niitä hänelle rangaistukseksi hänen synneistänsä. Ja käytti siis häntä välikappaleena muitakin rangaistaksensa!

Älä osta huutokaupasta ikivanhoja tuoleja eikä vuoteita! Näkeehän toki heti, mitä niissä on. Munat ovat niissä niin syvällä puun sisässä, ettei mikään maailman mahti saa niitä sieltä hätyytetyksi.

Mutta mitä, jos saat sellaisen perinnöksi? Jos sillä on hauska vanhanaikainen muoto, niin jäljennät sen, teetät itsellesi samanlaisen ja poltat perintökalun. Sen arvo on sen kauniissa muodossa, eikä puukappaleissa. Siten säilyt lutikoiden vaarasta, ja perinnön paras osa jää sinulle kuitenkin, nimittäin esi-isien henki, jolla se oli muovailtu. Jos sinulla itselläsi on vuoteessasi lutikkapesä, niin ota reippaasti työkalut esille ja tekaise uusi. Ei yksikään suomalainen ole käsistään niin kömpelö, ettei sellaiseen pystyisi, ja sen verran lautoja jaksat kyllä hankkia. Jos poltat vanhan, niin ei sinun tarvitse siinä kitua kymmeniä vuosia; johan olet kylliksi kokenut, etteivät lutikat siitä häviä. Ja uudessa puhtaassa vuoteessasi pidät vain puhtaita vaatteita, ei likaisia rääsyjä eikä lumppuja, kaikkein vähiten alusvaatteita, sukkia m. Jos vuoteesi näyttää rotanpesältä, niin lutikat siihen heti ihastuvat. Sieltä ne sitten nousevat ja asettuvat seiniin väijyen sinua.

Lutikat eivät viihdy huoneessa, jossa on raitista ilmaa ja jossa vuodevaatteita usein tuuletetaan. Kesällä niitä voidaan viedä ulos vaikka joka poutapäivä. Ja sitten niitä vaihdetaan ja pestään, kun ne tulevat likaisiksi. Ja lopulta uudistetaan tykkänään.

Entäs nuo hauskat ja käytännölliset pohjalaiset, kiintonaiset vuoteet? Niin, ne ovat kai niiden kuolettavien tautien tyyssijoja, jotka nykyjään antavat niin paljon päänvaivaa oppineille. Perityt vuoteet, perityt vuodevaatteet, kai perityt tauditkin. Mutta vahinko olisi, jos nämä kodikkaat ja tyylikkäät huonekalut joutuisivat pois käytännöstä. Ei niiden sijalle voi asettaa englantilaisia rautasänkyjä, vaikkapa ne olisivat Suomessakin tehdyt. Minnekä ne mahtuisivat, ja miltä ne näyttäisivät? Aivan samalta kuin jos hyvään, rehelliseen, kotitekoiseen sarkanuttuun panisi silkkikoristeita. Vanhaan, hauskaan tupaan eivät uudenaikaiset huonekalut sovi. Jos niitä haluat, on talo rakennettava uudestaan perusteitaan myöten.

Eiköhän noita kaksikerroksisia vuoteita voisi rakentaa siten, että ne voitaisiin avata, irroittaa kappaleiksi. Silloinhan niiden perinpohjainen puhdistaminen kävisi myös helpommin. Jos perheen jäsenet ottaisivat jokainen tavakseen tuulettaa ja kopistaa omat vuodevaatteensa, niin puhtaanapito ei lisäisi emännän työtaakkaa.

Kaupungissa on huoneiden ja vaatteiden puhtaanapito paljon vaikeampaa korkeiden portaiden ja ylen ahtaiden parvekkeiden vuoksi.

Helsingissä on kaupungisao, joka kuuluu olevan kokonaa lutikoiden vallassa. Tämä on selitetty siten, että siellä asuu enimmäkseen työläisperheitä, joiden äiditkin käyvät päivisin ansiotöissä eivätkä jaksa hoitaa kotiaan niinkuin pitäisi.

Suuri laskuvirhe tehdään, jos ostetaan vanhasta, revittäväksi määrätystä talosta rakennustarpeet, esim. välikattotäytteet, ja käytetään niitä uusissa rakennuksissa. Halvalla niitä siten saa, mutta harmin saa kaupantekijäisiksi. Moni kivinen uudistalo Helsingissä on pilattu siten, että entisen puuhökkelin satavuotiset sammalet on käytetty uudessa talossa lutikkoineen, kaikkineen tietysti. Semmoisesta talosta eivät ne häviä milloinkaan. Jos huoneisto on saatu puhtaaksi, ikä kivitalossa on verraten helppoa, tulevat ne varastosta taasen esille, ja koko peli uudistuu vuoden tai parin perästä.

Lutikkaan verraten on toinen verenimijä, kirppu, miltei miellyttävä olio. Niihin näet helpommin tottuu, ja monet ihmiset nukkuvat niiden parissa aivan makeasti. Kirppu on kuitenkin myös epäsiisteyden merkki ja taudinkuljettaja sekin. Sanotaan, että kirppu sikiää parhaiten lattianraoissa ja mistä ne häviävät pois, jos lattia pestään lysiililiuoksella ja veden annetaan jäädä seisomaan rakoihin. Olen ollut huomaavinani, että väite pitää paikkansa. Luonnontieteilijät eivät ole vielä kylliksi perehtyneet kaikkiin näiden pikkueläinten elämäntapoihin. Jos kysyt esimerkiksi mitenkä lutikka voi elää vuosikausia taulunkehyksessä, jtoa säilytetään ullakolla, et saa mitään vastausta. Ns. loiseläinten tapoja tunnetaan paremmin. Tiedetään, että koira kuonollaan istuttaa pikku matosia lapsiin ja myöskin aikaihmisiin. Niinpä on käsittämättömän ajattelematonta pitää talossaan sylikoiraa, vieläpä suudella sitä, puhumattakaan siitä, että se on joutavaa ylellisyyttä.

Muista loiseläimistä, jotka niin yleisesti asustavat ihmisten sisuksissa Suomessa, en puutu puhumaan. Ne kuuluvat jo lääkärien alaan.

Vielä torakoista pari sanaa. Jokainen tietää, että ne kuolevat kylmässä, jota lutikka ei tee; mutta ei ole varsin hauskaa jättää tupaansa kylmilleen sydäntalvella, mikä kuitenkin on välttämätöntä, jos niitä on niin paljon, että ne kilpaa talonväen kanssa kuluttavat leipävarastoja. Torakanmyrkyn tuntee jokainen, se tepsii kyllä, ainakin kotimaisiin torakoihin. Mutta amerikkalaisrotuinen on peloittava peto. Niitä tuodaan kuitenkin maahamme vain pienemmissä annoksissa, joten valppaudella niistä voi päästä erilleen, ainakin se onnistui minulle kerran, kun meillä oli Amerikasta siirtolaisia vieraana ja mustia hirviöitä alkoi ilmestyä lieden ympärille.

Torakka ei kuitenkaan henkilökohtaisesti hätyytä ihmistä. Minä istuin kerran eräässä tuvassa ikunan alla, missä oli irtonainen lauta, ja sen, samoin kuin kaikkien muidenkin lautojen alla siinä tuvassa niitä oli runsaasti. Eivät välittäneet minusta laisinkaan. Silloin tällöin joku lapsi irroitti laudan paikoilaan ja koputti sitä lattiaan. Torakoita putoili suuret määrät joka kerta lattialle, ja kananpojat ajoivat niitä innolla takaa ja söivät niitä suuhunsa. Mielenkiintoinen leikki lapsille.

Sirkasta en sano mitään pahaa. Kotisirkka on hauska.

Peilin ylistys

Onkohan olemassa niin monta tosihyödyllistä kalua kuin peili!

Minun mielestäni sillä on niin loistavat ominaisuudet, että tuntuu melkein uskomattomalta, miten sitä niin kauan on voitu pitää syntisenä ylellisyyskapineena. Ja jotkut sen vieläkin sellaiseksi arvioivat! Ajattele esinettä, joka milloin hyvänsä sanoo sinulle totuuden ja auttaa sinua kehittymään siistiksi, kauniiksi ja hyväksi.

Tätä asiaa täytyy kai yksityiskohtaisesti selittää.

Osaako mies ajaa partaansa ilman peiliä? Saako hän ilman peilin apua kauluksensa ja kaulahuivinsa paikoilleen? Miltä herra näyttää, jos takinkaulus niskasta nousee valkoisen kauluksen yläpuolelle? Tai jos takinkaulus on kääntynyt niin alas, että kauluksen niskanappi loistaa sen yläpuolella tai itse paitakin? Tai jos kaulaan pantavassa kauluksessa on riskea hikireuna tai sormenjälkiä? Niin, sellainen herra on ”puoliherran” näköinen. Huonosti soveltuva kaulus todistaa, ettei hän hallitse sivistyksen ulkonaisia vaatimuksia. Kunon mies hän kylläkin voi olla, mutta ”herra” hän ei ole, vaikka tämä arvonimi nykyjään onkin kaikkien ihanne.

Peilistä heti näkee, onko takin rinnuksessa tai muualla puvussa tahroja, ja silloin peili kehoittaa sinua joko harjaamalla tai kuumalla vedellä poistamaan nämä tahrat. Tämä on tärkeä neuvo, sillä tahraista takkia ei voi käyttää toisten seurassa.

Muut ihmiset heti huomaavat, onko sinulla tapana ensiksi pukea takki yllesi ja sitten vasta kammata ja harjata tukkasi, sillä silloin aina kaikenlaiset tukasta lähtevät roskat karisevat hienona sateena (tai myös karkeana) hartioillesi. Pääset ehkä tyhmästä tavastasi, jos joka kerta kysyt neuvoa ystävältäsi, peililtä, joka vastaa: Ensin tukka kammattava, sitten vasta takki ylle.

Naiset eivät milloinkaan erehdy tekemään tällaisia asioita väärässä järjestyksessä.

Paitsi vaatteiden virheistä huomauttaa peili muistakin puutteellisuuksista, esim. kasvojen ihossa. Peilistä voit nähdä pieniä mustia pisteitä ei vain nenän päällä, vaan muuallakin kasvoissa. Mitä ne ovat? Ne ovat inhoittavia ns. ihomatoja, joihin olet jo niin tottunut, ettet välitä niistä. Mutta älä usko, että muutkin tottuvat niihin. Päinvastoin, ehkäpä muut eivät kasvoistasi huomaakaan mitään muuta kuin juuri nuo mustat pisteet. Toiset ehkä sitäpaitsi tietävät, etteivät pisteet vain ole jähmettynyttä rasvaa ihon huokosissa, johon likaa on tarttunut, vaan että niissä piilee oikea loiseläinkin. Se, jolla on ollut tilaisuus nähdä sellainen mato suurennettuna, tietää miten kaamean näköinen se on; niinkuin useimmiten pienet eläimet suurennettuina ovat. Jos näkisit sen itse suurennuslasin alla, niin pelästyisit ja pian karkoittaisit ne kaikki kasvoistasi.

Silloin olisit myös paljon miellyttävämpi lähimmäistesi silmissä.

Heitä tutkiva silmäys myöskin hampaisiisi; ehkä niissä on ruuanjätteitä, ehkä ne ovat vihreät tai ruskeat ja vaativat korjausta!

Henkilöt, jotka pitävät ulkonäköänsä arvossa, käyttävät nykyjään jo yleisesti taskupeiliä, varsinkin naiset, joilla on parempi käsitys peiln hyödyllisyydestä kuin miehillä.

Vanhanaikainen käsitys, että peili muka olisi turhamaisuuden, siis synnin palvelija, on häviämäisillään. Jonkinlaista ujoutta taskupeilin käyttämisessä voidaan kuitenkin vielä huomata. Ujous on oikeutettua siinä suhteessa, ettei ole hauska toisten läsnäollessa paljastaa omia puutteellisuuksiansa. Silloin kun se on välttämätöntä, uskaltavat naiset kuitenkin turvautua peiliin, ja se on kunnioitettavaa. He eivät tahdo kiusata muita vastenmielisillä pikkuseikoilla, sellaisilla kuin hampaisiin tarttuneilla ruuanjätteillä tai epäkuntoon joutuneilla hiuksillaan, ym. Olkaamme siis kiitollisia.

Tämä kaikki koskee siisteyttä, mutta miten peili opettaa meitä kauniiksi?

Hyvä, ei liian pieni peili, joka on ripustettu käytännölliseen paikkaan, näyttää sinulle onko ryhtisi huone, selkäsi kumarassa, seisotko rumasti, esimerkiksi vatsa pystyssä, oletko liian lihava, alkaako nenäsi tulla punaiseksi ym. Sellaisista ulkonaisista seikoista huomaat, että olet siirtymässä kauas kauneusihanteesta, siitä, jonmmoisen normaalin, terveen ja reippaan ihmisen pitää olla.

Sankari Jack Londonin ihanassa ”Burning Daylight” -nimisessä kirjassa sai otollisena hetkenä niin voimakkaan muistutuksen peililtänsä, että hän äkkiä ymmärsi, miksi hänen lemmittynsä oli antanut hänelle rukkaset. Hän heräsi uutena ihmisenä, heitti pois väkijuomat, yövalvomiset, keinottelun, rahanhimon, ym., alkoi uudestaan tehdä ruumiillista työtä, tuli jälleen voimakkaaksi ja kauniiksi niinkuin hän ennen nuorena oli ollut. Hänen ei tarvinnut enää hävetä peilikuvaansa.

Mutta miten peili voi opettaa hyveitä?

Pieni koe lapsen kanssa valaisee tätä asiaa. Jos esim. lapsi on ollut tottelematon, on saanut rangaistuksen, on itkenyt, yhä vieläkin on pahalla tuulella, on paha, niin sano sille: Katsopa peiliin! Hänen ei ehkä tarvitse muuta kuin vilkaista siihen, niin hänen kasvonsa muuttuvat hymyileviksi. Ei kukaan voi pitemmän aikaa katsoa peiliin hymyilemättä, ja silloin pahin on voitettu.

Tai olet itse paha. Katsot peiliin ja häpeät. Piirteesi muuttuvat huomaamatta ystävällisiksi. Ja niin pian kuin tunnet hymyn huulillasi, tunnet sen myös sydämessäsi. Pahuus katosi, olet taas hyvä.

Tai jos olet tulemaisillasi pessimistiksi, olet katkeroitunut, hapan ja kova mieleltäsi, ja tämä mielentila on muuttumaisillaan tavaksi, joka tuottaa sinulle ja muille kärsimystä, niin katso hyvin usein peiliin. Nähdessäsi epämiellyttävän kuvan, tekee mielesi tuhota se, muuttua hauskemman näköiseksi. Alaspäin riippuvat suupielet nousevat, rypyt otsalta häviävät, kuva näyttää, minkälainen sinun pitäisi olla.

Jos jossakin asiassa olet kahden vaiheilla, epävarma mitenkä sinun tulisi menetellä, jos olet jo miltei päättänyt tehdä jotakin itsekästä, rumaa tai julmaa, silloin olet todellakin ruman egoistin näköinen. Sitä et itse huomaa, jollet sattumalta katso peiliin. Tee se. Pian peili näyttää sellaisen henkilön kuvan, joka toimii hyvän omantunnon mukaisesti eikä niin kuin äsket olit päättänyt tehdä. Seuraa kuvan neuvoa ja toimi niin, että olet kaunis kasvoiltasi, kun katsot jälleen peiliin. (Katso: Topeliuksen näytelmä Suojelusenkeli. Mylly Matin ja Maijan peiliä käytettiin tähän tarkoitukseen.)

Saavuttaaksesi näin ihmeellisiä tuloksia ei tarvita kuin lasipalanen!

Lasipalanen ei saa sentään olla niin halpa, että se näyttää väärän kuvan, epäselvän, sellaisen kuin juokseva vesi, jos siihen katsoo. Silloin tällöin näkee vielä, varsinkin maalla, sellaisia himmeitä, pettäviä peilejä. Usein nämä kuitenkin ovat niin hullusti ripustetut, jonnekin katon rajaan, ettei niistä ole paljon vahinkoa, jollei hyötyäkään. Parasta on kuitenkin hävittää ne ja hankkia kunnollinen, uudenaikainen peili ja ripustaa se sopivaan paikkaan. Sopiva paikka on sellainen, missä kasvot ym. näkyvät hyvässä valossa, esimerkiksi lähellä ikkunaa. Kultakehys on turha. Karkeakin puukehys kelpaa, jos vain lasi on sileä, tahraton, vailla epätasaisuuksia ja juovia.

Mutta köyhä sanoo: monella on vain pieni lasipalanen, jonka täytyy riittää kaikille. Hyvä, pidä se silloin puhtaana, niin ettei siinä ole sormien eikä kärpästen jälkiä. Tai säästä jossakin muussa ja hanki muhkeampi. Syy puutteeseen ei ole siinä, ettei ole varoja, vaan siinä, ettei ole huomattu, miten hyödyllinen ja luotettava ystävä on jäänyt hankkimatta taloon.

Jumalinen, joka tuomiset tämän ylistyspuheeni: katso peiliin, ehkä satut juuri olemaan tekopyhän ja itsekylläisen näköinen!

Noita-akan resepti

Niinkuin jokainen tietää, ovat rakastuneet usein hyvin onnettomia. Heidän ei aina onnistu voittaa lempensä esineen vastarakkautta. Tai jos alussa onnistuukin, niin haihtuu rakkaus äkkiä käsittämättömästä syystä. Hyljätty koettaa parastaan, vaan ei onnistu, toinen pysyy vain tylynä. Ei siinä auta muu kuin kysyä viisaamman neuvoa, ja onnettoman mieleen johtuu silloin, että jossakin kaukana vanhassa hökkelissä asuu kuuluisa noita-akka, jolla on salaisia tietoja. Ainahan noita-akkoja on ollut, sen tietää jo ikivanhoista taruista. He antavat kohtalaista lahjaa vastaan taikakalun tai lemmenjuoman, joka on salaa annettava kylmenneelle lemmitylle. Silloin hänen mielensä muuttuu ja kaikki on hyvin niinkuin ennenkin. Käärmeen kielistä, sisiliskon nahasta, lepakon siivistä ja ties mistä, sekä harvinaisista yrteistä, joita asianomaisen täytyy itse kerätä sydänyön aikana kuutamossa, hautausmaan takaa, määrättynä viikonpäivänä. Ja sitten täytyy jollakin ihmeellisellä tavalla saada rakastettu nauttimaan tätä juomaa.

Ehkäpä noita-akatkin nykyjään ovat keksineet jotakin mukavampaa juotavaa? Sattuipa kerran eräs sitä koettamaan ja tällainen hämmästyttävä resepti tuli hampaattoman suusta: Sekoita juoma itse, siihen ei tarvita muuta kuin vettä ja puhdasta Sunlight-saippuaa. Älä anna sitä lemmityllesi juotavaksi, vaan käytä sitä itse, ei sisäisesti, vaan ulkonaisesti. Seos on tepsivämpi, jos vesi on lämmintä. Saippuaa ei tarvitse edes edeltäpäin sekoittaa veteen, ota se vain käteesi ja hiero sillä ruumistasi, sitten otat harjan, kastelet sen veteen ja hierot voimakkaasti erityisesti niitä ruumiinosia, jotka helposti likaantuvat syystä tai toisesta, jollei muuten niin ruumiin luonnollisista erittämissyistä. Teet tämän aamuisin ja iltaisin, vaikkapa useamminkin, jos asianhaarat vaativat. Sitten pukeudut puhtaisiin vaatteisiin ja olet hämmästyttävän mieluinen. Toimitus ei vie paljon aikaa, varsinkin, jos se tulee tavaksi ja sinulla on aina tarvittavat kapistukset läheisyydessäsi. — Kun akka huomasi, että ymmärsimme hänen neuvonsa, jutteli hän yhtä ja toista muutakin. Sanoi:

Jos asut järven tai joen läheisyydessä, voit kesällä mennä rantaan ja toimittaa tempun siellä; silloin sinulla ei ole lämintä vettä, mutta tulet sen sijaan hyvin tuuletetuksi, ja sekin vaikuttaa samaan suuntaan.

Ellei tämä temppu tuota toivottua tulosta, niin täytyy yrittää toistakin keinoa. On kai sinulla hyveitä? Ne ovat ajanmittaan kerrassaan vastustamattomia. Tietysti olisi hyvä, jos olisit myös kaunis, mutta se on pikemmin harvinaista meikäläisten parissa. Se on kuitenkin varma, että jos olet vain puhdas ja tuoksut puhtaalta, luulee toinen sinua kauniiksi, sinä näytät siltä. Siten syntyy käsitteiden sekaannus, joka on sinulle eduksi. Toiselta puolen ns. kaunotar, jolla on harmaa nenä, mustat kynnet, sotkuinen tukka, likainen kaulus ja hikiset vaatteet ei vaikuta enää kaunottarelta — vaikka hän olisi siksi luotu. Ei, hän on yksinomaan vastenmielinen. Entäs hyveet? Jos miehellä on hyveitä, voi hän olla varma menestyksestään rakkausasioissa, sillä naiset ihailevat suuresti työkykyä ja rehellisyyttä ja suorastaan hurmaantuvat ystävällisiin ja auttavaisiin miehiin.

Nämä ominaisuudet eivät ole aivan harvinaisia miehissä ja he luottavat niihin siinä määrin, etteivät välitä ulkonaisesta ruumiinhoidosta; mutta siinä he erehtyvät ja saavat sitä katkerasti katua. Naiset tekevät päinvastoin, he eivät luota yhtä paljon hyveisiin. He ovat huomanneet, ettei niillä tässä kohdin ole niin suurta merkitystä, sillä miehet ovat siksi lapsellisia, etteivät he ajattele, kelpaako tyttö elämäntoveriksi vai ei, vaan ajavat takaa ulkonaista loistoa, jota tytöt senvuoksi eniten harrastavat.

Mutta ajan pitkään hyveet sittenkin voittavat. Tässä kohdin kelpaavat melkein samat hyveet kuin miehistäkin puhuessani mainitsin, työkyky, järjestys ja huolenpito taloudenhoidossa, lutoettavuus ja ystävällinen luonnonlaatu.